Eileithyian matkassa

Se sukupuoli

2012-01-18T21:44:00.004+02:00

Vastapainona edellisen kirjoitukseni vakavamielisyydelle haluan kertoa vielä tämän: vesilohikäärme Urpolla on oivallinen huumorintaju! Kävimme maanantaina rakenneultrassa, jossa halusimme tietää paitsi Urpon terveydentilasta myös hänen todennäköisestä sukupuolestaan. Ultraussessio osoitti, että hienosti kehittyneen vauvamme sisäelimet ovat uljaasti omilla paikoillaan, ja saatoimme huokaista helpotuksesta. Myönnän, että sydämen kammioita laskettaessa minua alkoi hieman liikuttaa: meidän lapsellamme on toimiva sydän ja sydämessä oikea määrä kammioita!

Sykkivän sydämen lisäksi Urpolla on myös kaksi pätevää kättä, joita oli hyvä pitää näköesteenä jalkojen välissä koko ultran ajan. Urpo liikkui ultratessa vauhdikkaasti - niin vauhdikkaasti, että puolisoni alkoi jo epäillä vauvalla ADHD:ta - mutta molemmat kädet pysyivät visusti jalkojen välissä. Sukupuolimysteerin säilyttämisen syntymään saakka Urpo varmisti vielä jalkojen väliin asetellulla napanuoralla. Nokkelaa toimintaa transtaustaisen perheen jälkikasvulta! Aikansa käsillä peitettyä jalkoväliä ultrattuaan kätilö totesi osuvasti, että "Veikkaan, että lapsi on jompi kumpi". Me veikkaamme samaa, mutta pidämme mielessämme myös sen, että vaihtoehtoja on tosielämässä enemmän kuin kaksi.

+ lohikäärme Urpo, rv 21+5

Lapsettomuuskriiseilijän raskaudesta

2012-01-18T19:56:00.001+02:00

Kun tulin raskaaksi, päätin, että kirjoittaisin raskauden etenemisestä tässä samassa blogissa, jossa olen viime vuodet kartoittanut lapsettomuuskriisini kulkua. Odotusblogihan tästä piti alun perin tulla - odotuksen odotus vain venähti paljon pidemmäksi kuin osasin blogin ja yrityksen alun toiveikkuudessa arvata. Raskauden kokemusta ja raskauden nostattamia ajatuksia on kuitenkin pirun vaikea pukea sanoiksi, kun oma mieli on jollain tavalla jäänyt kiinni lapsettomuuskriisiin. Vaikka raskauteni on edennyt jo puoleen väliin, minä olen raportoinut matkaa vain harvakseltaan. Mutta mitä voi ajatella, tuntea ja tehdä silloin, kun on vihdoin saamaisillaan sen, mitä on vuosikaudet eniten toivonut ja mihin on vuosikaudet eniten panostanut? Minua pelottaa sanoa tätä ääneen, mutta sanon silti: lapsettomuuskriisin keskelle laskeutunut raskaus on odotettu ja kiitetty ihme, mutta sen lisäksi se on myös uusi, hämmentävä vaihe kriisissä. Se on osa kriisiä.

Lapsettomuuskriisin keskellä raskautuminen on monella tapaa ristiriitaista. Positiivinen raskaustesti oli minulle ja puolisolleni ensimmäinen lupaus kauan tavoitellusta omasta lapsesta; tämä raskaus on uskomattoman suuri ilo. Alkuun kaikki tuntui hauraalta ja epätodelliselta, mutta raskauden kestettyä pidempään luottamus elävän lapsen syntymään alkoi hiljalleen rakentua. Mielikuvat tulevasta lapsesta alkoivat konkretisoitua ja loppukevään lohikäärmevauvan odotuksesta tuli totta. Odotuksen ilon rinnalla on kuitenkin koko ajan kulkenut lapsettomuuskriisin varjo, joka varastaa ilolta sen kepeimmän viattomuuden. Meidän ilomme on edelleen varovaista; meidän ilomme muistaa toisen puolen. Kokemustemme jälkeen emme uskalla missään vaiheessa raskautta olla kokonaan varmoja, emme koskaan täydellisen luottavaisia.

Eräs lapsettomuusvertaistoverini totesi taannoin, että lapsettomuuden kokeneille odottajille pitäisi olla oma neuvola. Kannatan ideaa lämpimästi. Oman neuvolani suhteen olen ollut sikäli onnekas, että minipaikkakuntamme ainoa neuvolahoitaja on helposti lähestyttävä, empaattinen ja fiksu ihminen - mutta taustani huomioiden olen kuitenkin ollut myös tyypillisen epäonninen sikäli, ettei tämä sympaattinen neuvolaihminenkään ymmärrä lapsettomuuden kokemusta lainkaan. Minulle on kaikella lämmöllä ja hyvällä tahdolla sanottu neuvolassa muutamaankin kertaan, että nyt kannattaisi kyllä jo alkaa rentoutua. On sanottu, että viimeistään rakenneultran jälkeen on unohdettava pelot ja alettava tietoisesti rakentaa suhdetta tulevaan vauvaan, sillä muussa tapauksessa suhde vanhemman ja lapsen välillä kärsii, jotenkin radikaalisti kaiketi. Miksi ihmeessä minä enää lapsettomuuskokemustani miettisin, kun kerran olen turvallisesti raskaana?

Vuosia rakentunut kriisi ei katoa käskemällä, ja kehotus unohtaa lapsettomuuskokemukset on kuin sanoisi juuri pahimman masennuksen yli päässeelle ihmiselle, että "Kuule, sulla ei ole muuta ongelmaa kuin henkisen ryhdin puute". Olisi helpottavaa, jos voisin mennä neuvolaan lapsettomuushistoriani kanssa tietäen, että tulen nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tilanne on se, että olen oppinut olemaan puhumatta tietyistä asioista - nimittäin raskauteen liittyvistä peloista, joiden käsittelystä olisi minulle eniten hyötyä. Neuvola on paikka, jossa käyn muutaman viikon välein pissaamassa pieneen muovipurkkiin, nousemassa vaa'alle, ojentamassa käsivarteni verenpaineen mittaamista varten ja sormeni verikoetta varten sekä paljastamassa vatsani dopplerin anturille. Hyödyllistä toki kaikki, mutta neuvola voisi olla paljon enemmänkin. Kas, tässäpä idea jonkin lapsettomuusklinikan väelle: perustakaa hyvät ihmiset klinikkanne yhteyteen yksityinen, lapsettomuuskriisin kokeneille tarkoitettu neuvola. Jos olisitte perustaneet sellaisen jo jokin aika sitten, olisin jo asiakkaanne.

+ lohikäärme Urpo, rv 21+5

Kahvipavun metamorfoosi

2011-11-29T12:07:00.003+02:00

Urpo rv 7+3

Urpo rv 9+3

Urpo rv 12+5

Kaikki on edelleen hyvin. Kaikki tuntuu yhä myös kovin hauraalta, mutta tulen hiljalleen rohkeammaksi, luottavaisemmaksi. Eilen uskalsin jo alustavasti keskustella ystävän kanssa vaunujen hankinnasta - varpaisillani, mutta kuitenkin. Vaunukeskustelun myötä päätin myös uskaltaa herätellä blogiani taas henkiin, ääneen. Ajatuksia ja tunteita on paljon, mutta mistä aloittaisin?

+ lohikäärme Urpo, rv 14+4

IVF-ihme

2011-10-25T21:36:00.001+03:00

Jossain kohtuni uumenissa elää, kasvaa ja voi erinomaisesti pikkuruinen tyyppi, jolla on hillittömästi vispaavat, minimittaiset kädet. Ultraruudun kautta pääsimme eilen kurkkaamaan jo kolmesenttiseksi kasvaneen Urpon energiatasoja: tyyppi vaikutti todella kiireiseltä. Ihmiseksi kasvaminen taitaa olla kokopäivätyötä. Mutta miten kummassa kolmesenttiseen ihmistaimeen voi mahtua niin paljon liikettä ja elämää? Kädet heiluivat jatkuvasti ja kaveri jammaili minkä ehti. Eiväthän ne liikkeet vielä tietoisia ole, mutta vaikuttava näky meidän tanssiva Urpomme on. Uusi ihminen! En lakkaa ihmettelemästä, vaikka ei kai minun pitäisi enää tässä vaiheessa olla yllättynyt.

Eilinen ultra oli viimeinen käyntimme klinikalla ennen neuvolan hoiviin siirtymistä. Minua huvitti ja vähän hämmensikin, kun klinikan henkilökunta vielä läksiäisiksi pyysi meitä tuomaan vauvan näytille klinikalle sitten, kun hän vihdoin kesän korvalla on syntynyt. Lupasimme. Outo ajatus sekin: mekö muka saamme olla niitä, jotka käyvät esittelemässä vastasyntynyttä IVF-ihmettään klinikalla? Meidän lapsemme kuva niiden kaikkien vauvakuvien joukossa, jotka ovat minua niin pitkään klinikan toimiston seinillä ahdistaneet. Tämä onni on monin paikoin vielä niin ristiriitaista, mutta onnea tämä jo on, kaikkine pelkoineen ja ristiriitaisuuksineen. Saan vielä kirkkaasti kiinni siitä, miltä tuntui katsoa klinikkaonnistujien lasten kuvia tilanteessa, jossa oma lapsi ei ollut vielä edes lupaus - enkä usko, että ihan heti tuota tunnetta unohdankaan. Mutta minä haluan nähdä myös oman lapseni kuvan sillä seinällä. Haluan viedä lapseni klinikalle näytille. Nyt on meidän IVF-ihmeemme aika.

Eilisen tanssishow'n tuoman riemun kannattelemana leijailin tänään neuvolaan ja sain ilokseni todeta, etteivät ennakkoluuloni käyneet toteen. Neuvolan ihminen oli mukava, fiksu, keskustelevainen, huomaavainen. Hän ei patistanut minua seulontaverikokeisiin, vaan pelkkien ultraäänitutkimusten haluaminen oli ihan ok. Ensimmäisen veroeuroilla kustannetun ultraäänemme ajankohta selviää huomenna, ja toivon kovasti, ettei meidän tarvitsisi odottaa kolmea viikkoa pidempään. Kahdentoista täyden viikon rajapyykki siintää kahden ja puolen viikon päässä. Silloin olisi hyvä aika käydä ultrassa - juuri ennen isänpäivää.

+ lohikäärme Urpo, rv 9+4

Hirvittävän onnellinen

2011-10-19T12:54:00.002+03:00

Olen hirvittävän onnellinen siitä, että saan olla raskaana. Paino sanalla hirvittävän, sillä minua pelottaa, niin kuin nyt tietysti arvata saattaakin: keväisen keskenmenoni jälkeen sekä lääkäri että psykologi varoittivat, etten selviäisi seuraavasta raskaudestani ilman pelkoja, ja samaa sanoi oma maalaisjärkeni. Olen tästä raskaudesta iloinen ja onnellinen, mutta samalla rajoitan itseäni ja tunteitani ihan tietoisesti, jotta ilo ja onni eivät menisi liiallisuuksiin. Jotta en ensin nuolaisisi ja tipahtaisi sitten, lujempaa kuin koskaan ennen.

Lääkärimme mukaan sellaisistakin raskauksista, joissa syke on jo alku-ultrassa nähty vahvana, vielä kymmenen tai viisitoista prosenttia menee kesken, suurin osa ennen raskauden ensimmäisen kolmanneksen täyttymistä. Silloin, kun yritimme raskautta, viidentoista prosentin onnistumismahdollisuus oli naurettavan pieni, suorastaan mahdoton; keskenmenopelotelukuna kymmenen tai viisitoista prosenttia tuntuu kuitenkin jättimäiseltä.

Antaisin paljon, jos saisin aikaa hilattua turvallisesti muutaman viikon eteenpäin. Todennäköisyysprosentit ovat jo nyt puolellamme, sillä jo tässä vaiheessa raskautta todennäköisin skenaario on, että lapsemme syntyy elinkelpoisena. Silti haaveilen suuremmista todennäköisyyksistä, raskauden toisen kolmanneksen maagisen rajan ylityksestä ja rajanylityksen toivottavasti mukanaan tuomasta lisäannoksesta mielenrauhaa.

Ensi maanantaina on viimeinen ultrakäynti klinikalla, minkä jälkeen siirrymme kotikuntamme neuvolan asiakkaiksi. Ensimmäinen neuvolakäynti on edessä jo tiistaina. Tällä hetkellä ajatus neuvolaan menosta tuntuu lähinnä tieteiskirjallisuudelta, mutta yritän luottaa ajatukseen, että ajan myötä totun kyllä sekä etenevään raskauteen että neuvolaan. Jälkimmäiseen todennäköisesti ehdin myös polttaa päreeni kerran jos toisenkin, sillä jo ajanvarauspuhelun aikana oivalsin, että kas, raskaana oleminen taitaakin olla yhteiskunnan tarkoin säätelemää ja valvomaa toimintaa. Sitä ehdin kuitenkin pohtia ja puida myöhemmin. Nyt keskityn torjumaan pelkoja. Parhaiten se onnistuu miettimällä jotakin ihan muuta kuin raskautta, pysymällä kiireisenä. Blogini jatkaa puolihiljaista linjaansa, kunnes uskallan antaa itseni tuntea ja ajatella enemmän.

+ lohikäärme Urpo, rv 8+5

Syke

2011-10-10T22:40:00.005+03:00

Matkalla klinikalle meitä molempia hermostuttaa. Ratin takana istuva mieheni vaihtaa Teiskontiellä väärälle kaistalle kolme kertaa, ja minä kaadan epähuomiossa käsilaukkuni sisällön auton jalkatilaan. Perillä klinikalla olemme kuitenkin viisi minuuttia etuajassa. Haen odotushuoneen nurkkapöydän karkkipurkista meille molemmille hermonamut: yksi Omar, yksi Marianne. Lääkäri on myöhässä, mutta onneksi odotushuoneessa on televisio ja televisiossa sopivan harmitonta ohjelmaa. Nauramme ääneen kotivideolle, jossa kissa roikkuu puusta ensin yhden käpälän varassa, sitten toisen, mutta pääsee lopulta omistajansa syliin turvaan.

Pääsemme tapaamaan lääkäriä varttitunnin myöhässä, ja vastaanotolla jännitys purkautuu nopeasti. Ultraruudulla näkyy kohdunsisäinen raskaus ja raskausviikkoja täydellisesti vastaava reilun sentin mittainen ihmistaimi. Ultraruudulla näkyy myös vahva syke, meidän pienen lohikäärmeemme sydämen syke. Lohikäärmeen laskettu aika on 25.5.2012, Urpon päivänä. Lohikäärme Urpo!

Lääkäri ja sairaanhoitaja onnittelevat, antavat meille nipun ohjeita ja neuvolakortin (neuvolakortin!), varaavat seuraavan ultra-ajan kahden viikon päähän. Miestä naurattaa ja minua itkettää, mutta olemme molemmat yhtä pöllämystyneitä. Nappaamme karkkipurkista uudet hermonamut ja lähdemme klinikalta epämääräisen, järkytyksensekaisen ilon vallassa: meistä saattaa tulla vanhempia!

+ lohikäärme Urpo, rv 7+3

Ihana yksiselitteisyys!

2011-09-20T11:38:00.006+03:00

Toisin kuin sunnuntainen testi, nämä kaksi tämänpäiväistä eivät taida jättää juurikaan tulkinnanvaraa. Minä olen raskaana.

Olen niin iloinen ja kiitollinen, etten tiedä, miten päin työpöytäni ääressä istuisin. Meidän lohikäärmelapsemme, turvassa minun kohdussani! Kaikkien pettymysten, kivun, väsymyksen ja jännityksen jälkeen olen yhtäkkiä ihan varma: touko-kesäkuun taitteessa lohikäärmeen vuonna 2012 minä ja mieheni pidämme sylissämme vastasyntynyttä lastamme. Kaunista ja täydellistä, juuri sitä pientä ihmistä, jota olemme nämä vuodet odottaneet.

Pieni lohikäärme, minä otan riskin: annan itselleni luvan rakastaa sinua jo nyt.

Lohikäärmelapsi

2011-09-18T10:16:00.006+03:00

Okei, nyt meinaa taas mennä hermot.

Olemme kaikessa hiljaisuudessa jatkaneet hoitoja, ja ensimmäinen pakkasalkio siirrettiin kohtuuni vajaat kaksi viikkoa sitten, 6.9. Heti ensimmäinen sulatettu alkiomme selvisi hienosti ulos pakkasesta, menetti yhden soluistaan mutta korjasi itsensä komeasti, ehti muuttua elinvoimaiseksi morulaksi ennen siirtopäivää.

Kuten aina ennenkin, naivisti taas kuvittelin, että kulutan piinapäivät kepeästi. Että en hermoile. Ei menneitä kannata muistella eikä ainakaan menneistä piinapäivistä mitään oppia! Ensimmäinen piinaviikko meni hyvin työ- ja opiskeluasioita hoitaessa, mutta toisella viikolla pinna alkoi kiristyä. Perjantaina eli kymmenentenä piinapäivänä ylitin vihdoin jonkin rajan, marssin apteekkiin kesken työpäivän, pissasin tikkuun työhuoneen viereisessä vessassa - ja sain tikkuun kaksi punaista viivaa. Ihan selvä toinen viiva jo neljä päivää ennen klinikan ohjeistamaa testipäivää! Mikä ilo: jos tikku näyttää tältä jo pp10, tämä alkio on sitkeästi kiinnittyvää sorttia! Pieni ja vahva lohikäärmelapsi.

Tänä aamuna testasin uudelleen vain nähdäkseni, miten kauniisti viivat ovat vahvistuneet. Testiviiva kuitenkin yllätti ja oli sittenkin perjantaista heikompi, ihan liian selvästi heikompi. Ilo vaihtui taas siihen iänikuiseen huoleen. Meneekö tämäkin raskaus kesken ennen kuin ehtii kunnolla edes alkaa?

Pakko yrittää pitää pää kasassa. En testaa enää uudelleen ennen tiistaita, sillä uusi testitulos mahdollisesti vain lisää hermoiluani. Yritän raskauden sijaan keskittyä työasioihin. Leivon puuhellan uunissa omenapiirasta ja nyhdän porkkanoita ja punajuuria ylös kasvimaan mullista. Pieni äiti sisälläni huutaa toukokuun lopun lohikäärmelasta saapuvaksi ja minä yritän olla kuuntelematta, mutta kuulen silti. Minä kuulen ihan joka sanan.

Maailmansielu

2011-09-01T13:15:00.002+03:00

Vaanin kylpyhuoneessa banaanikärpäsiä. Ne ovat taas vallanneet puoli asuntoamme, kuten niillä syksyisin on tapana. Seuraan kärpästen taitolentoratoja katseellani pitkään. Radat ristivät toisiaan, eivät riidellen, vaan rytmisessä sovussa. Kohotan käteni ja heilautan. Nopea läimäys kuulostaa siltä kuin empisin antaa itselleni aplodit. Katsahdan kämmeneeni: kolme kuollutta. Kärpäsillä on mitään näkemättömät punaiset silmät. Punasilmäisten ruumiit ovat yhtä isot kuin Paavolla silloin, kun ihmisen alku irrotti otteensa minusta ja liukui ulos. Siipien kanssa isommat. Onko minulla oikeus?

Keskenmenosta on pian kulunut jo viisi kuukautta, mutta minä suren vieläkin. Jossain vaiheessa suru tuntui jo loitonneen, mutta alkukesän komplikaatioon, antibiootteihin ja seisahdukseen päättyneen IVF:n jälkeen suru on ollut koko ajan läsnä. Suru on vieressä ja sisällä. Se uuvuttaa minut eikä tunnu pienenevän, vaikka aikaa kuluu. Minä kammoan jo nyt joulukuuta, mieheni syntymäpäivän rinnalle asettuvaa laskettua aikaa. Minua riivaa se, ettemme koko kesänä löytäneet puutarhasta sopivaa paikkaa puulle, jonka halusimme Paavolle istuttaa. Elävä, kasvava, ylöspäin suuntaava puu helpottaisi lähestyvän joulukuun pelkoani, mutta puuta ei ole, sillä ironista kyllä, sille ei ollut tilaa. Mies olisi käytännöllisyyttään kaatanut Paavon puun tieltä jonkin toisen puun, mutta minä kielsin. Ei elämän jatkuvuuden tieltä saa tappaa mitään.

Minä uskon, että elämän määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Uskon sekä jälleensyntymään että sielunvaellukseen, ja ajattelen sielujen nousevan - tai laskeutuvan, se on tulkintakysymys - yhdestä suuresta maailmansielusta. Ajattelen meidän kaikkien olevan osa tuota samaa, suurta sielua, vain erilaisiksi ja näennäisen erillisiksi palasiksi järjestyneitä. Mahdollisten variaatioiden määrä on suunnaton. Pieni alkio, joka keväällä hetken ajan kehittyi sisälläni, oli konkreettinen ihmisen itu, sielu, joka yritti tulla lihaksi. Sielu, joka voi vielä yrittää maailmaantuloa uudelleen joko samanlaisena tai osin samana, uutena variaationa, johon on sekoittunut myös sellaisia sielunpaloja, joita edellisessä ihmisen idussa ei ollut. Paavo on tuolla jossakin, osa samaa suurta sielua, jonka osasia minä ja miehenikin olemme.

Minä suren ja suren ja suren ja suren, mutta muistan muistuttaa itseäni siitä, että suuressa mittakaavassa mitään ei ole menetetty. Paavoksi järjestynyt sielunpalojen kokonaisuus luisui kauemmas minusta ja miehestäni, mutta tulevaisuudesta ei tiedä kukaan. Ehkä Paavo palaa takaisin, tai ehkä hänen tilalleen tulee joku muu. Kaikki variaatiot ovat tervetulleita.

Kylpyhuoneen banaanikärpäset jatkavat voittokulkuaan. Yksi kärpäspariskunta parittelee ikkunalaudalla, toinen peilin kehyksessä: ne lisääntyvät useammallakin tapaa silminnähden. Minä annan niiden olla.

Lääkekaapin inventaario

2011-08-31T11:58:00.012+03:00

Kun minä ja mieheni päätimme ryhtyä yrittämään lasta, ajattelimme, että homma hoituisi luonnolliseen kiertoon tehdyillä inseminaatioilla. Nyt, vajaat kolme vuotta myöhemmin, lääkekaappimme on räjähtämäisillään lapsettomuuslääkkeistä. Kohtuni ei vieläkään kanna lasta, mutta lääkekaappimme sisuksissa velloo alati paisuva massa: on Clomifeniä, Femaria, Menopuria, Puregonia, Lugesteronia ja Zumenonia. Orgalutranin ja Pregnylin ehdin jo käyttää pois. Kolmella ensimmäisellä en enää edes tee mitään, ja neljäskin on jo ehtinyt mennä vanhaksi.

Kannanko minä rahani ensin apteekkiin ja lääkkeet kotiin, ja sitten, vähän myöhemmin, hoitosuunnitelman taas muututtua, käyttämättömät pillerit ja ampullit takaisin siihen samaan apteekkiin, josta ne alun perin ostin? Apteekkiin, joka hoitaa lääkkeiden tuhoamisen, jotta lääketehdas voi taas valmistaa ja myydä lisää samaa lääkettä. Jokin tässä kierrossa mättää.

Lapsettomuus on turhan hyvää bisnestä vähän turhan monelle. Olemme mieheni kanssa näiden kuluneiden vuosien aikana syytäneet lapsentekoon säkillisen rahaa, joka on virrannut klinikoiden, apteekkien, lääketehtaiden ja spermapankkien jo entuudestaan pulleisiin taskuihin. Ilman meitä tämä bisnes ei pyörisi. Mutta ilman tätä bisnestä meille ei tule lasta.

Jokin tässä kierrossa todellakin mättää.

Lepoloma

2011-07-15T10:00:00.004+03:00

Kesälomasuunnitelmani kaikessa yksityiskohtaisuudessaan: mahdollisimman vähän lapsitoiveeseen liittyviä virikkeitä ja mahdollisimman paljon aikatauluttomia, raska(u)sajatuksettomia hetkiä. Qin etsintää ja uudelleenvarastointia. Ihan vain lepoa.

Hiljenen loppukesäksi.

IVF #2

2011-07-07T19:27:00.002+03:00

Sydämeen sattuu. Mieleen sattuu. Minun kehoni on karannut minulta, livahtanut kauas hedelmöityshoitojen, keskenmenojen, sairauden ja kivun maahan. Kunpa minulla olisi iloisempia kesäuutisia kertoa, mutta ei: viime viikolla minä pääsin taas TAYSin naistentautien poliklinikan hellään huomaan. Kesäkuun IVF ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ei tietenkään.

Lääkärin suosituksesta vaihdoimme kaavaa lyhyestä pitkään ja lääkkeet Menopurista Puregoniin. Uusi lähestymistapa toimikin hyvin, sillä sain Puregonista huomattavasti vähemmän ikäviä sivuoireita kuin Menopurista, ja munasolutkin kasvoivat kauniisti. Viime viikon maanantaina minusta punktoitiin 26 munarakkulaa, joiden sisältä löytyi 25 munasolua. Kaksikymmentä niistä hedelmöittyi, puolet IVF:llä ja puolet ICSI:llä, toiveidemme mukaisesti. Molemmat lähestymistavat toimivat yhtä hyvin.

Punktio oli hyvin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäiset kymmenen minuuttia menivät yhtä hyvin kuin viimeksi, mutta sen jälkeen alkoi kipu, joka vahvistui vahvistumistaan kunnes sai minut lopulta itkemään ja valittamaan ääneen. Lääkitystäni lisättiin, mutta lisäannos ei vienyt kipua pois vaan toi sen sijaan mukanaan pahoinvoinnin ja horkan. Itkin, valitin, voin pahoin, hikoilin jäistä hikeä ja vapisin, ja jotenkin selvisin toimenpiteen läpi. Heräämön puolella vointini alkoi helpottaa, ja kun biologi loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen tuli kertomaan meille löytämiensä munasolujen lukumäärän, kivun rippeet peittyivät ilon ja ihmetyksen alle. 25 munasolua! Viimeksi niitä oli kaksi.

Voin punktiopäivän hyvin, makasin sängyssä ja luin kirjaa. Seuraavana aamuna herätessäni vatsani oli kipeä ja turvoksissa, mutta ajattelin sen olevan normaalia ja kipu unohtui taas, kun saimme puhelun klinikalta ja kuulimme hedelmöittyneiden munasolujen huikean lukumäärän. Lepäsin, join vettä, popsin klinikalta mukaan saamiani Panacodeja ja olin tyytyväinen. Vatsa kuitenkin turposi entisestään ja hiljalleen kivut pahenivat, mutta pystyin nukkumaan yön yli.

Keskiviikkona kivut pahenivat niin, että soitin klinikalle ja pyysin Panacod-reseptiä. Hain apteekista lisää lääkkeitä ja kipu pysyi taas hetken aisoissa. Iltaan mennessä oloni oli kuitenkin lepäämisestä, juomisesta ja kodeiinista huolimatta jo tuskallisen tukala. Vatsani oli turvonnut ylävatsaa myöten, enkä voinut maata selälläni, sillä silloin en pystynyt hengittämään. Yritin sinnitellä yön, sillä seuraavana päivänä pääsisin joka tapauksessa klinikalle - siirto oli buukattu torstai-aamupäivälle. Aamuyöllä Panacodit eivät kuitenkaan enää auttaneet puukottavaan munasarjakipuun, ja olotilani pelotti sekä minua että miestäni jo niin paljon, että mies etsi minulle Acutan numeron ja minä soitin päivystykseen. Sympaattinen lääkäri, jonka kanssa juttelin, totesi suoraan ettei tiennyt hedelmöityshoidoista eikä niiden komplikaatioista oikeastaan mitään, mutta yleislääkärinä hän oli sitä mieltä, että muutaman tunnin odottelu ei olisi vaarallista. Hän lupasi ystävällisesti myös pumpata minut täyteen kipulääkkeitä Acutassa, jos en kestäisi odottaa klinikalle pääsyä kotona. Lääkärin kanssa puhuminen helpotti pelkoa sen verran, että uskalsin olla kipuineni kotona vielä muutaman tunnin.

Aamulla soitin klinikalle heti kahdeksalta ja sain käskyn ilmaantua paikalle niin nopeasti kuin mahdollista. Herätin mieheni, joka aamuöisen Acuta-puhelun jälkeen oli onnistunut vielä nukahtamaan pariksi tunniksi, ja lähdimme ajamaan tunnin matkaa Tampereelle. Sattui, ahdisti ja pelotti. Klinikalle päästyämme minua kuitenkin alkoi jo melkein huvittaa: henkilökunta odotti meitä niin valppaana, että minulle tuli tunne, että minulla olisi suorastaan velvollisuus olla vieläkin huonovointisempi.

Lääkärin diagnoosi oli mahdollinen uhkaava hyperstimulaatio, ei mitään sen varmempaa. Hän ei osannut selittää kovia kipujani, sillä vatsassani ei ollut enempää nestettä kuin kellään muullakaan yleensä punktion jäljiltä. Toinen munasarjani oli paisunut tolkuttomaksi kymmensenttiseksi möhkäleeksi, mutta sekin selittyi sillä, että munasarjan uumenissa oli kasvanut kaksikymmentä isoa munarakkulaa. Mikään ei näyttänyt epätavalliselta ja minä ehdin jo miettiä, onko kipukynnykseni vain jotenkin tavattoman matala. Kipujeni takia lääkäri päätti, ettei tuoresiirtoa tehtäisi vaan kaikki alkiomme pistettäisiin pakkaseen odottamaan paremman onnen päiviä. Sain vielä lähetteen TAYSin gynepolille, ja sairaalassa kivuilleni vihdoin löytyi syy: munasolupunktiosta aiheutunut infektio. Tulehdusarvoni olivat loikanneet korkeuksiin, ja sairaalassa vietetyn päivän jälkeen lähdin antibioottireseptit käsissä kotiin jatkamaan lepäämistä.

Antibiootit ovat auttaneet. Lauantaina pystyin jo syömään enemmän kuin puoli voileipää ilman ähkyä, sunnuntaina kävelemään melkein kivutta, maanantaina vetämään vatsaa sisään ja tiistaina makaamaan kyljelläni. Tiistain ja keskiviikon välisen yön pystyin nukkumaan selälläni ilman, että hengitykseni salpautui. Fyysisen kivun vähetessä henkinen tuska on kuitenkin kasvanut. Tuntuu kohtuuttomalta, että jokainen IVF/ICSI vie minut takaisin sairaalaan.

Luin eilen kotimaisia tilastoja hedelmöityshoitojen komplikaatioista. Arvatkaa huviksenne, kuinka suuri prosenttiosuus punktoiduista suomalaisnaisista saa toimenpiteestä jonkinlaisen infektion - mitä luulette? Sairaanhoitajaäitipuoleni veikkasi, että parikymmentä prosenttia, ja ystäväni arveli, että kymmenen. Tilastojen mukaan oikea luku on vain 0,3-0,4%. Alle puoli prosenttia! Kuinka helvetin huono tuuri sitä voi yhdellä ihmisellä olla? Huhtikuisen keskenmenonikin tapahtuminen oli epätodennäköisempää kuin raskauden normaali jatkuminen.

Kahdestakymmenestä hedelmöittyneestä munasolusta yksitoista jatkoi jakautumistaan normaalisti. Nyt meillä on pakkasessa viisi top-alkiota yksittäisissä oljissa ja kuusi seuraavan luokan alkiota pareittain. Lääkäri sanoi, ettei muista, milloin viimeksi olisi nähnyt näin kaunista alkiosarjaa, ja hänen mukaansa näillä alkioilla saadaan perheeseemme useampikin lapsi. Minulla on siis toivoa, mutta enemmän kuin toivoa minulla on elämän lyömä olo. Olen vanha, väsynyt ja kulunut. Jatkuvasti sairastava kanttura. Tahtoisin seisauttaa ajankulun, levätä kymmenen vuotta ja tulla sitten takaisin jatkamaan hoitoja. Onnistumaan hoidoissa. Olemaan jonkun äiti. Nyt olen niin väsynyt, että jos nämä hoidot onnistuvat, ei ole mitään takeita siitä, että jaksan raskautta, äitiydestä nyt puhumattakaan.

Miten tämän väsymyksen yli pääsee? Sanokaa minulle, että pääsee. Että jaksan vielä haluta jatkaa hoitoja. Että jaksan vielä uskaltaa toivoa. Että jaksan vielä odottaa ja tulla vanhemmaksi. Että saan vielä joskus menetyksen ja surun valtaaman kehoni takaisin. Sanokaa, että tämä kaikki on ollut jonkin arvoista.

Kesätauko

2011-06-06T00:11:00.000+03:00

Blogini lähtee nyt pienimuotoiselle kesälomalle, joka saattaa kestää kaksi viikkoa, kolme kuukautta tai jotakin siltä väliltä. Palaan näppäimistön ääreen sitten, kun minusta tuntuu taas siltä, että haluan jakaa lapsensaantitoiveeseen liittyviä asioita tällä areenalla.

Kaunista kesää kaikille!

Aika syntyä ja aika kuolla

2011-05-20T19:38:00.004+03:00

Muutama päivä sitten minä istuin ajo-opettajani kanssa autokoulun autossa ja harjoittelin tyylipuhtaita risteysajolinjoja, kun opettaja yhtäkkiä sanoi jotakin satunnaista syntymästä ja kuolemasta. Täysin ilman ennakkovaroitusta taikasanat nostivat silmiini kyyneleet, jotka nielaisivat toimintakykyni, eikä minusta ollut enää mihinkään.

Hämmentynyt opettaja pysäytti auton ja kysyi varovaisesti, mistä oikein oli kyse. Minä kerroin nyyhkytykseni lomasta, ettei tunnereaktiollani ollut mitään tekemistä ajotunnin kanssa: minulla on vain ollut rankka kevät. Ajo-opettaja kuitenkin jatkoi keskustelua toteamalla, että olisi hyvä, jos kertoisin edes jotakin siitä, mikä elämässäni on tällä hetkellä raskasta, jotta hän osaisi ottaa sen huomioon opetuksessaan. Harkitsin hetken ja tulin siihen tulokseen, ettei lapsettomuudellani ja keskenmenollani ole mitään tekemistä ajo-opetuksen kanssa - mutta kerroin silti.

Sanoin ympäripyöreästi, että olin aiemmin keväällä ollut raskaana mutten ole enää ja että asia on minulle niin vaikea, että se leimaa tällä hetkellä koko elämääni. En ehtinyt kunnolla edes alkaa katua epäsopivaa avautumistani, kun ajo-opettaja jo kaivoi lompakostaan valokuvan perheestään: mies, vaimo ja niin monta lasta, että kuva näytti lapsiperheen sijaan esittävän sukukokousta. "Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu", hän sanoi, ja liikuttui omista sanoistaan.

Hän kertoi, että reilun tusinan elävän lapsen lisäksi hänen vaimonsa oli synnyttänyt yhden täysiaikaisen lapsen kuolleena ja saanut myös useita keskenmenoja. Yhteen synnytykseen vaimo oli melkein kuollut itse. Ajo-opettaja kertoi, miten loukkaavaa oli, kun keskenmenojen ja kuolleena syntyneen lapsen syntymän jälkeen monet sanoivat ikään kuin lohduttaakseen, että "Jäihän teille vielä nuo muut lapset". Jokaista menetettyä lasta ennen ja jokaisen menetetyn lapsen jälkeen on syntynyt terveitä lapsia, mutta myös menetetyt kulkevat mukana. He ovat menetyksiä, suruja, osa elämänpolkua. "Se on vanhemman ikävää", hän sanoi ja katsoi ulos sivuikkunasta. Minä itkin ja nyökyttelin.

Olen jälkeenpäin ollut iloinen kyyneleistä, jotka tunkivat pintaan aivan väärällä hetkellä. Jotkut väärät hetket yllättävät, muuttuvat oikeiksi. Keskustelimme autokoulun autossa istuen melko pitkään, ja minulle jäi tunne, että keskustelu teki hyvää meille molemmille. Oli aivan ihmeellisen helpottavaa jutella sellaisen ihmisen kanssa, joka tiesi, mistä puhuin, ja oli itse hyväksynyt omat menetyksensä osaksi elämäänsä. Ajo-opettaja totesi, että uskonnollisena miehenä hän saa lohtua siitä ajatuksesta, että on aika syntyä ja aika kuolla; elämä ei pääse pakoon kuolemaa eikä kuolema elämää. Minun maailmankatsomukselliset lähtökohtani ovat hieman toisenlaiset, mutta tästä en voi olla toista mieltä.

Minun kehoni on palannut entiseen. Ensimmäiset keskenmenon jälkeiset kuukautiseni loppuivat juuri, ja viikon päästä olemme mieheni kanssa menossa klinikalle suunnittelemaan uutta hoitoa. Minä toivon ja enteilen uutta elämää, ensi vuoden vauvaa, mutta suru ja menetys kulkevat mukana.

Playboy mommies

2011-05-14T21:35:00.000+03:00

"If you choose the wisdom out of the wound, then, there is healing and there is a light at the end of the tunnel. But you don't see it when you're in the trenches, I mean, you know, there is a dark night of the soul, and you have to walk that."

Palautetta sairaalaan

2011-05-10T21:49:00.001+03:00

Pari päivää sitten löysin TAYSin nettisivuilta palautelaatikon ja tipautin laatikkoon monisanaiset terveiseni:

Minun ja mieheni pitkään toivoma, vasta useamman vuoden hedelmöityshoitojen tuloksena alkanut raskauteni päättyi keskenmenoon aiemmin tänä keväänä. Yksityisen lapsettomuusklinikkamme lähetteellä hakeuduin hoitoon Taysin naistentautien poliklinikalle. Poliklinikalta minut kuitenkin ohjattiin synnytysvastaanotolle, sillä poliklinikka oli juuri menossa siltä päivältä kiinni. Olin jo sairaalaan tullessani niin järkyttynyt, että minun oli vaikea pitää itseäni koossa. Kun ymmärsin joutuvani synnytysvastaanotolle keskelle onnellisia vanhempia, en enää pystynyt kuin itkemään.

Kello kolmen jälkeen kaikki Taysin naistentautien päivystyspotilaat hoidetaan synnytysvastaanotolla, mutta mielestäni keskenmenoonsa hoitoa hakevat eivät missään nimessä kuulu samalle osastolle eivätkä ainakaan samaan odotus- tai potilashuoneeseen niiden kanssa, jotka ovat tulleet sairaalaan synnyttämään elävää lasta. Millä TAYSissa oikein perustellaan näin raadollista käytäntöä? Toivotun raskauden keskeytyminen on aina tragedia, ja itse olen surrut keskenmenossa voimakkaasti syntymättömän lapseni kuolemaa sekä menettämääni mahdollisuutta vanhemmuuteen. Monien onnellisten vanhempien näkeminen synnytysvastaanotolla tuntui minusta keskenmenoa surressani murskaavalta. Lapsettomien vertaisryhmistä ja internetin keskustelupalstoilta saamani vertaistuen perusteella tiedän, että myös moni muu keskenmenon läpikäynyt kokee samoin. Tämä tulisi ehdottomasti huomioida keskenmenojen hoidossa.

Onneksi kohdalleni osui kuitenkin ymmärtäväistä sairaalahenkilökuntaa. Kukaan ei yrittänyt kävellä suruni yli ja henkiseen jaksamiseeni kiinnitettiin huomiota. Minut vastaanottanut lääkäri pahoitteli kovasti sitä, että olin monien muiden keskenmenopotilaiden tavoin joutunut odottamaan lääkärille pääsyä juuri synnytysvastaanoton odotushuoneessa. Lääkärin mukaan synnytysvastaanotto ja ensiavun odotusaula sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että keskenmenopotilaat olisi täysin mahdollista ohjata synnytysvastaanotolle ensiavun odotusaulan kautta. Tähän muutokseen tarvitaan vain päätös. Miksei tuota päätöstä ole jo tehty?

Jos Taysin keskenmenopotilaita ei voida päivystysaikaan ottaa vastaan muualla kuin synnytysvastaanotolla, hoitoon pääsy ja hoito olisi ehdottomasti järjestettävä niin, ettei keskenmenoa surevien vanhempien tarvitsisi kohdata synnyttäviä äitejä. Nykytilanteessa keskenmenon hoidosta jää potilaille ylimääräisiä traumoja, jotka lisäävät surevien taakkaa entisestään. Mitä TAYSissa aiotaan tehdä tälle asialle?

En odottanut, että palautteeseeni vastattaisiin, mutta näköjään TAYS toimii kuten STT: jokaiselle palautteen antajalle vastataan jotakin. Sain tänään projektisuunnittelijan allekirjoittaman sähköpostin, jossa otettiin osaa minun ja mieheni kohtaamaan suruun ja kerrottiin, että palautteeni on "saatettu tiedoksi sitä koskevaan toimintayksikköön". Ihme on, jos yhden palautteen perusteella TAYSissa mikään liikahtaa, mutta sainpahan ainakin purkaa sydäntäni.

Se samainen sydän on jo muuten aika paljon kevyempi kuin pari viikkoa sitten. Epätoivoni on haihtunut hCG:n mukana, ja minä jaksan arkea varsin hyvin. Ehkä aurinko taas nousee, ehkä; ehkä tähdet vielä alkavat tuikkia.

I am waiting for one day to succeed, to break down all the boundaries and be free.

Mitä minä voisin tehdä?

2011-04-21T20:19:00.002+03:00

Keskenmenoni jälkeen muutamakin ihminen on esittänyt minulle saman kysymyksen: Mitä minä voisin tehdä auttaakseni sinua? Alla muutama lapsettomuuskriisissä rypevän ehdotus, toivomus myötämielisyydestä. Loppujen lopuksi kukin kuitenkin tekee ja toimii kuten tahtoo ja parhaaksi katsoo.

Kuuntele minua. Kuuntele, vaikka itkisin kuinka kovaa ja vaikka puhuisin kuinka hulluja. Kuuntele, äläkä yritä lohduttaa minua järkiperustein. Lapsettomuuskriisissä ja keskenmenosurussa on kyse ensisijaisesti tunteesta, eikä tunnetta voi pyyhkiä pois järjellä. Järkiperusteet lohduttavat sitten joskus, kun tunnemyrsky on mennyt ohi. Jos haluat välttämättä puhua minulle järkeä, toivon, että teet sen niin, ettet kävele tunteitteni ylitse vaan huomioit myös ne.
Jos olet surullinen puolestani, älä itke suruasi minulle. Minulla on riittävästi tekemistä omien tunteitteni kanssa. Löydät kyllä lohduttavan keskustelukumppanin jostakin muualta.
Älä ole liian varovainen. Ei minua tarvitse kohdella silkkihansikkain. Kerro minulle omat kuulumisesi, vaikka sinulla olisi ongelmiakin. Luota siihen, että kyllä minä kestän - ja siihen, että jos uhkaan hajota uutistesi painon alle, kerron sen sinulle.
Älä eristä minua lapsettomuuteni vuoksi. Älä jätä kutsumatta minua lapsesi nimiäisiin tai ristiäisiin sen vuoksi, että elän keskellä lapsettomuuskriisiä. Muista syistä saat kyllä vapaasti jättää minut kutsumatta. Ja jos alat odottaa lasta, älä salaa asiaa minulta. Kerro mieluummin aiemmin kuin myöhemmin. Vaikka minulla on kriisi ja surua, olen edelleen aikuinen ihminen ja kyvykäs kantamaan vastuun omista tunteistani. Sinun ei tarvitse tehdä sitä puolestani.

Kyllä näillä jo yhdestä keskenmenon kokeneen ihmisen lohduttamisesta selviää.

Surusta ja vihasta

2011-04-19T15:15:00.010+03:00

Oh, will you come when I call you?

I’ll come when you call me.

I’ll call you at half-past ten.

Ten for the atom bomb loose again.

Nine for the crippled and blind.

Eight for my eight billion graves.

Seven for the continents blowed up.

Six for the cities all wrecked.

Five's for the warplanes that fly.

Four's for the guns of this war.

Three’s for these warships at sea.

Two's for the love of me and you.

One's for the pretty little baby

that’s born, born, born and gone away.

(The Klezmatics: Come When I Call You)

Minun taivaani on täyttynyt pommikoneista, mereni sotalaivoista ja merimiinoista, sydämeni vihasta ja surusta. Kaupungistani on jäljellä vain rauniot, mutta nekin ovat minulle liikaa. Kaipaan tulta, joka peittäisi alleen kaiken. Tulta, joka lakkauttaisi tietoisuuden, saisi unohtamaan, tekisi tunteettomaksi.

Minä vihaan tätä kipua. Minä vihaan sitä, että lamaannuttava suru on muuttanut muotoaan ja tullut ahdistukseksi, joka tekee hengityksestä pinnallisen, käsistä tärisevät, vie nälän pois ja muuttaa unet painajaisiksi. Vihaan sitä, etteivät rinnat ole enää kipeät, sitä, että keho tuntuu jo samalta kuin ennen raskautta. Vihaan sitäkin, etten vuoda enää. Vihaan sitä, että kohtuni on tyhjä, pieni, tarpeeton; Paavon yksiö tyhjensi itsensä yhdeksässä päivässä. Minä vihaan sitä, että viime viikon sairauslomani aikana työkaverini tuskin huomattava vatsakummun alku oli ehtinyt pullahtaa vauvamahaksi, ja minä vihaan sitä, että sain eilen sähköpostitse vanhalta tutulta vauvauutisia ja valokuvan koko perheestä. Aivan erityisesti minä vihaan ihmisiä, jotka ovat saaneet lapsensa helposti. Niitä, joilla on kolmesta tai neljästä yrityskierrosta kaksi tai kolme tervettä lasta. Ja enemmän kuin mitään minä vihaan sitä, että minä ja mieheni emme saa kuulua tuohon joukkoon. Minä vihaan, vihaan, vihaan tätä kriisiä ja sitä, että joudun tuntemaan näin alhaisia tunteita. Vihaan itseäni ja sitä, etten pysty torjumaan tätä muihin ihmisiin kohdistuvaa negatiivisuuttani. Vihaan itseäni ja sitä, etten pystynyt pitämään alkiota sisälläni, kasvattamaan lapseksi asti.

Minä yritin eilen mennä töihin ja sinnittelinkin siellä päivän, mutta ei siitä mitään tullut. Piilottelin työhuoneessani itkemässä, tärisemässä, suremassa ja vihaamassa, ja iltapäivällä soitin terveyskeskukseen. Sain päivystysajan lääkärille, lähetteen lapsettomuusasioita ymmärtävälle psykologille, kaksi viikkoa sairauslomaa ja diagnoosin: F43.0, akuutti stressireaktio. Lääketiede antaa nykyisin kaikelle oman nimensä ja numeronsa. Minä kutsuisin menetykseksi, suruksi ja vihaksi. Elämäni kivuliaimmiksi päiviksi.

Nyt olisi niin helppo luovuttaa.

Robert! I'm pregnant!

2011-04-19T00:13:00.003+03:00

Tuntuu siltä kuin joku universumin paskamainen voima olisi potkaissut minua vatsaan ja sen jälkeen vielä sylkäissyt päin kasvoja. Ongelma ratkaistu! Eivät pääse lapsellisiksi ne, joita universumin paskamainen voima ei lapsellisiksi katso.

Palaamassa sinne mistä lähdin?

2011-04-16T14:11:00.004+03:00

Eilen oli hyvä päivä. Minä hyppäsin junaan, istahdin alas, join kupillisen teetä, söin kirkkaankeltaisen Macaron-leivoksen, katselin maisemia, kuuntelin musiikkia ja itkin vähän. Nousin junasta Turussa ja sain ystävältä iloisen katseen, muutaman juoksuaskeleen ja lämpimän rutistuksen. Kävelimme kaupungille, istuimme teekuppien äärellä Sinisessä Junassa, hypistelimme Naan-leipiä Sikharissa ja joimme siideriä ja Fernet Brancaa Koulussa. Puhuimme. Minä viihdyin hyvässä seurassa ja unohdin suruni moneksi hetkeksi. Illalla menin toisen ystävän luo, ja istuimme keittiössä juttelemassa pitkälle yöhön. Helpotti puhua keskenmenosta mutta helpotti puhua myös muusta: tuntuu hyvältä, että lähelläni olevat ihmiset luottavat selviytymiseeni niin paljon, että uskaltavat keskenmenosurustani huolimatta kertoa minulle myös omista ongelmistaan. Minä en ole typistynyt pelkäksi tyhjäksi kohduksi ja suruksi sen ympärillä.

Tänä aamuna heräsin silmät turvoksissa. Muistan nähneeni unta keskenmenosta ja lohduttavista ystävistä, jotka kietoivat käsivartensa ympärilleni, ja kaiketi olen itkenyt unissani. Tämä ei ollut ensimmäinen keskenmenouni - olen nähnyt niitä joka ainoa yö tällä viikolla. Öisin minä saan keskenmenoja, synnytän piparkakku-ukkoa pienempiä lapsia tai jopa ihan täysiaikaisia vauvoja, jotka kuitenkin unohdan jonnekin, jätän silkkaa taitamattomuuttani kuolemaan ja muistan ja löydän liian myöhään.

Lunta joka suuntaan

eikä tietä missään

minä olen palaamassa

sinne mistä lähdin

Kuunhopea loistaa

valaisee kylmät taivaat

minä tähyän taivalta

koetan arvioida matkaa

Lähdinkö viimein matkaan

päin tarujen pohjolaa

joka on aina kaukana

joka ei tule maanteillä vastaan

Tänä vuonna käy kato

karja menee umpeen

sikiöt jäätyvät kohtuihin

ja rakkaus elämään kuolee

joentöyräälle itäpenkkaan

tukehdun yskääni

lämpimiksi kylmyyttä halaten

Nyt ohi portaiden ja kaivon

läpi puistikon ja jos pakastaa

ohi tähtitorninkin

ja läpi metsän yli kallion

sinne lähteelle

"Kädet tuntuu vierailta, silmät toisen omilta,

ajatukset kuluneilta, sanat poikki sanotuilta.

Miksi lähdit, miksi menit, rajan taakse ulkopuoleen,

kauas luota ihmismaiden, vuoren juurelle poies."

missä vesi mustaa on ja sulana

"Pyhä paikka, jokainen paikka.

Täällä ei kukaan uskalla käydä.

Täällä sisar kultainen astuu virran äärelle, virtaan."

Siellä lepää kalpeana poika

jonka suusta valuu

lapsenhenki veteen

Lähdinkö viimein matkaan

päin tarujen pohjolaa

joka on aina kaukana

joka ei tule maanteillä vastaan

(CMX: Talvipäivänseisaus)

Paavo oli vasta parimillinen ihmisen alku, ei vielä ihminen. Paavon alkeellinen sydän ei todennäköisesti ehtinyt lyödä yhtään lyöntiä. Silti minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt lapsen. En elävää, todellista lasta, mutta lapsen idun, ideaalilapsen. Lupauksen joulukuun vauvasta. Ehdin jo kuvitella Paavon minun ja mieheni syliin. Ehdin jo ajatella meidät vanhemmiksi. Ehdin nähdä mielessäni lapsemme pienet varpaat, kynnet, kulmakarvat. Vauvan käden, joka takertuisi minun sormeeni. Oman iloni, joka olisi suurempi kuin koskaan ennen, ja mieheni ilon, jota en nyt pysty enää ajattelemaan itkemättä.

Tunnistan kyllä sen, että suru on jo viikossa helpottanut hieman, mutta silti joka toinen hetki mietin, miten voin ikinä selvitä tästä. Miten voin luottaa siihen, etten tukehdu suruuni? Miten muut keskenmenon kokeneet ovat selvinneet? Miten on mahdollista, että monet ovat jääneet eloon kahdesta, kolmesta, neljästä keskenmenosta? Minusta on tällä viikolla tuntunut usein siltä, että kuolen jo tähän yhteen. Ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut mitään näin kauheaa.

Yritän luottaa aikaan. Ehkä ensi viikolla pelkään tukehtuvani suruun vain joka kolmas hetki ja seuraavalla viikolla joka neljäs. Toivon, että suru helpottaa, mutta en usko, että unohdan koskaan kokonaan. En edes halua unohtaa kokonaan.

Abortus spontaneus, shamaani ja soturi

2011-04-13T15:06:00.001+03:00

Heräsin viime yönä aamuneljältä supistuksiin. Ne alkoivat alaselästä, kiersivät vatsan ympäri, käänsivät sen ylösalaisin ja jatkoivat matkaansa pitkälle jalkoihin. Valvoin puoli yötä; kuumaa kaurapussia halaten minä synnytin vessanpönttöön istukkakudoksen kappaleita, verihyytymiä, juoksevaa kirkkaanpunaista verta. Istukkakudosta oli enemmän kuin osasin odottaa. Miten sitä ehtii kasvaa kuukaudessa niinkin paljon? Kudospalat näyttivät ihan minikokoiselta maksalta. Yön luontoihme, jonka olisin raadollisuudestaan huolimatta näyttänyt miehelleni, jos hän olisi ollut hereillä. Mutta en hennonnut herättää. Ei meidän molempien tarvitse valvoa, vaikka molempiin sattuu. Ei meidän molempien tarvitse olla jaksamattomia arjessa, vaikka kumpikin suree.

Olin vielä aamulla niin kipeä ja väsynyt, että päivähoito shamaaniystävän luona siirtyi huomiselle. Juttelin hänen kanssaan puhelimessa, ja hän kysyi, voisiko tehdä rumpumatkan ja katsoa, miten minun tilannettani voisi helpottaa. Minä lupasin ja shamaaniystävä matkasi. Hän tapasi oppaansa, jolla oli yllättävä mutta lohdullinen viesti: "Eileithyia ei tarvitse nyt sinun apuasi. Hän on vahva soturi". Tämän sortin sota uuvuttaa vahvankin soturin, eikä uupumus ole vahvuudesta pois. Kaiken tämän kivun, surun, vihan ja väsymyksen keskellä minä olen ihminen. Edelleen ihminen - ja yhä vielä minä.

Keskenmenon teemapäivä

2011-04-13T00:05:00.003+03:00

Huhhuhhuh, mikä päivä. Menin klinikalle supistuskivuista kärsien kahdeksitoista ja tapasin erittäin sympaattisen lääkärimme, josta minulla ei edelleenkään ole sanottavana mitään muuta kuin pelkkää hyvää. Ihana lääkäri, oikeasti. Inhimillinen, osaava, ymmärtävä, tilannetajuinen. Itkin läpi tutkimuksen, ja ihana lääkäri piti polvestani kiinni, lohdutti. Hän ultrasi ja totesi, että istukkakudosta on kohdussa jäljellä vielä jonkin verran, mutta suurin osa on jo tullut ulos. Tuomio: kliininen raskaus, spontaani keskenmeno. Aivan helvetin huono tuuri. Hyvä onni kuitenkin sikäli, että lääkkeitä tai kaavintaa ei tarvita. Eikä lääkäri onneksi löytänyt minusta sitä pelkäämääni kohtutulehdustakaan. Kai nämä kivut kuuluvat keskenmenoon. Jotenkin aina kuvittelin, että keskenmeno tuntuisi fyysisesti samalta kuin kuukautiset, mutta ei se tunnu. Jokin ero siinä on, ja nimenomaan ero fyysisessä kivussa, vaikken osaa sitä sanoiksi pukeakaan.

Lääkärin jälkeen tapasin hoitajan, jonka kanssa juttelin pitkään. Hoitajakin oli ihana - samat adjektiivit pätevät häneen kuin lääkäriinkin. Ovat kai törmänneet näihin tilanteisiin ennenkin ja osaavat luovia arvaamattomissa vesissä. Varasin kolmen viikon päähän ajan myös klinikan psykologille. Siihen mennessä pahin suru on ehkä jo helpottanut ja pystyn kenties käsittelemään asiaa keskustelemalla. Joka tapauksessa tuntuu siltä, että tästä kokemuksesta on pakko puhua. Muuten se jää sisääni hautumaan, muuttuu mustaksi, muuttaa minut mustaksi. Minä haluan olla vihreä, oranssi, keltainen. Sateenkaaren värinen. Melkein mitä tahansa, kunhan en ole kokonaan musta. En aio luovuttaa.

Keskenmenon jälkiseuranta tapahtuu julkisen terveydenhuollon puolella. Sain Ovumian ihanalta lääkäriltä lähetteen TAYSin gynepolille ja kävinkin siellä jo tänään jonottamassa. Ensin kävin labrassa, ja lopun päivän odotin labratuloksia - lääkäriä pääsin tapaamaan vasta tulosten saavuttua. Gynepoli menee kiinni iltapäivällä kolmen aikaan, minkä jälkeen gynekologisten asioiden päivystys siirtyy synnytysosastolle, ja tottakai labratulosteni odotus venyi niin pitkäksi, että jouduin synnärin odotusaulaan. Polin lääkäri johdatteli minua kohti synnytysosastoa, ja kun vihdoin rappukäytävässä tajusin, mitä oli tapahtumassa (luin opasteen lattiasta!), jalat tekivät stopin ja olin saada paniikkikohtauksen. Ajatus synnyttämään tulleiden naisten keskellä jonottamisesta kuvotti. Kun lääkäri sai minut vihdoin houkuteltua perille asti, kuulin ihan ensimmäisenä käytävässä kaikuvat syntymäänsä valmistautuvan lapsen sydämenlyönnit - jonkun toisen naisen elävän vauvan sydämenlyönnit. Aloin itkeä ja täristä hysteerisesti, kävelin paniikkiympyrää odotushuoneessa, yritin olla oksentamatta, en suostunut istumaan. Sovin henkilökunnan kanssa, että menisin odottamaan labratuloksia kanttiiniin ja tulisin takaisin puolen tunnin päästä. Jos tulokset eivät vielä olisi saapuneet, jatkaisin odottelua käytävän puolella eli synnärin odotusaulan ulkopuolella. Pää ei vain kestänyt, ja onnekseni henkilökunta ymmärsi sen.

Pakenin kanttiiniin ja yritin syödä jotakin. Ei onnistunut (ostin ruokaa ja heitin sen roskikseen), mutta join sentään omenamehua. Soitin paniikkipuhelun miehelleni, joka oli juuri päässyt töistä, ja se helpotti vähän. Kun tulin takaisin synnärille, ilmoittauduin hoitajalle ja huomasin ilokseni, että odotushuone oli tyhjä ja sydämenlyönnitkin olivat kaiketi siirtyneet synnytyssaliin, sillä oli tullut hiljaista. Menin silti käytävän puolelle odottamaan, sillä se tuntui helpommalta. Jossain vaiheessa kandi tuli kysymään minulta, saisiko olla mukana, kun lääkäri ottaisi minut vastaan. Kielsin, sillä en kestänyt ajatusta siitä, että minun kipuni olisi jollekulle oppitunti, vaikka sitten kuinka hyödyllinen.

Onnekseni TAYSin lääkäri osoittautui aivan yhtä ihanaksi kuin Ovumiankin. Kuunteli tunteet, jakoi empatiaa, yritti parhaansa mukaan valaa uskoa ja toivoa, suunnitteli jälkiseurannan hyvin systemaattisesti ja ehti jopa jossain välissä heittää herjaa siitä, että meillä on sama etunimi. Itkin taas silmät päästäni ja suolet suuni kautta ulos, mutta tuntui hirveän hyvältä, kun lääkäri antoi minun itkeä rauhassa ja sanoi, että tunne hyvä ihminen kaikki tunteet ja vihaa puolta maailmaa, jos siltä tuntuu. Ja varmasti tuntuukin. Sekin oli minusta helpottavaa, että lääkäri sanoi suoraan, että meidän taustamme huomioiden on täysin kohtuutonta, että joudumme kestämään vielä keskenmenonkin. Ihanaa, että joku sanoi sen ääneen. Kiitos, että sanoit sen ääneen!

Labratulokset kertoivat, että hCG-arvoni ovat tippuneet viikossa alle puoleen: tämän päivän arvo oli noin 800. Tämäkin puhuu spontaanin keskenmenon puolesta ja on näissä olosuhteissa hyvä uutinen, vaikka minua tuo lukema itkettääkin. Voi Paavo, minne sinä menit? Olisin halunnut kasvaa sinun äidiksesi.

HCG-arvoa seurataan vielä viikon välein, kunnes se on nollilla. Nollille pääsyn jälkeen menen ultraan, jollei vaivoja ilmesty ennen sitä. Tuskin ilmestyy, ennusti tohtori, ja haluan uskoa häntä. TAYSin tohtorin ennuste oli, että fyysisesti toivun keskenmenosta nopeasti, mutta henkinen toipuminen vie pidemmän aikaa.

Kaikkiaan koen, että sekä Ovumiassa että TAYSissa minun keskenmenoni hoidettiin hienosti. Kukaan ei yrittänyt kävellä suruni yli, vaan sille annettiin tilaa, ja jaksamisestani huolehdittiin kaikissa tilanteissa. Erityisen vaikutuksen teki TAYSin lääkäri, joka minun jo poistuttua hänen huoneestaan juoksi perääni ja hihkui, että "Hei, huomasin, että sinähän oletkin Rh-negatiivinen!". Rh-negatiivisille naisille on kuulemma keskenmenon jälkeen hyvä antaa anti-d -rokote, jotta seuraavan raskauden mahdollisilta immunisaatio-ongelmilta vältyttäisiin. Sain siis yllättäen reesusapinapiikin kankkuuni. Miehen kanssa pohdimme illalla, että piikeistä viis: kyllä meille sellainen reesusapinan poikanenkin kelpaisi. Huonoa huumoria ehkä, mutta kertonee jotakin sekä tilanteesta että mielentilastamme. Sitäpaitsi apinalapsihan viihtyisi ihan varmasti maalla! Loikkisi puusta puuhun ja ratsastaisi alpakoilla. Meidän Reesus. <3

Molemmat tänään tapaamani lääkärit sanoivat samaa: jos tulee raskaaksi jo ensimmäisestä alkionsiirrosta, on ennuste tulevaisuuden raskautumiselle hyvä, vaikka takana olisikin keskenmeno. Yrittämistä kannattaa ehdottomasti jatkaa sitten, kun kroppa ja mieli taas kestävät. Meille on nyt varattuna Ovumiaan uuden hoidon suunnittelukäynti toukokuun viimeiselle viikolle. Jos kuukautiskiertoni ei ala pelata normaalisti ennen sitä, peruutan ajan, ja jos emme ole valmiita henkisesti uuteen yritykseen ennen sitä, peruutan ajan. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin hyvältä, että jatko on jo alustavasti ajateltuna. Se on se pieni optimismin siemen kaiken tämän järjettömän paskan alla.

Huomenna menen shamaaniystävän luo päivähoitoon. Olen sairauslomalla loppuviikon, sillä en voi kuvitellakaan meneväni töihin, mutta en kestä olla kotona yksin päivää, kun mies on töissä. Ystävä toivotti tervetulleeksi, kun pyysin häneltä apua, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. En ole ikinä ennen ollut näin surullinen, eikä mikään ole koskaan ikinä milloinkaan tuntunut näin helvetin pahalta, mutta minä tiedän, että minä selviän. Tiedän, että me selviämme. Jotenkin mä vaan tiedän.

Toiveiden jakojäännökset

2011-04-12T08:09:00.003+03:00

(---)

Minä katson syvään kuiluun

toiveiden jakojäännöksiin

nahkoihin muistojen hallin seinällä

joskus muistan tietäväni

että elämään keksitty on tuhat lääkettä

(---)

Maiden yllä leijuu sumu

mustahaukka lentää sisällä sen

valo iskee pilareina

penkereisiin tuhannen värisiin

kaukaisuuden kainalossa

yksinäinen vuori kohoaa

sen rinteillä matkalainen

jää hetkeksi lepäämään

Minä katson vuoren seinään

toiveiden toiseen potenssiin

eläimiin vuoripuron äärellä

Ne kuulee kun kutsun, ne saapuu kun huudan

(CMX: Ei koskaan)

Tuntuu pahalta, mutta jotenkin eri tavalla pahalta kuin eilen. Olen niin surullinen, että jäsenet eivät nouse. Olen niin surullinen, etten jaksa itkeä.

Pitäisi jaksaa klinikalle, kahden tunnin matkan päähän. Alavatsaa polttelee samalla tavalla kuin joskus kesäisin sormea, jonka kynnen alle on tunkenut tikku. Kohtu ei enää kramppaa, mutta polttelevat viillot nousevat kohdusta kohti munasarjoja, kohti napaa. Mistä vetoa, että tämä on alkava kohtutulehdus?

Päivän kruunu

2011-04-11T11:35:00.000+03:00

Jotta tappio olisi täydellinen: Kelan selvityspyyntökirje. Meidän täytyy selvittää tämä mystinen lapsettomuushoitomme. Byrokraatteja epäilyttää: ehkä me emme olekaan yhteiskunnan hyväksymiä lapsettomia. Ehkä me olemme niitä, joiden hoitoja ei tueta. Niitä, joille ei lapsia toivota. Mokomia friikkejä.

Käsin avatuin

2011-04-11T10:02:00.001+03:00

Pohjoinen puhaltaa

riisuu mielen vaatteistaan

ja epäonnen sirpaleista peili liimataan

se siellä palelee, sinun mykkä kuvasi

se todistaja totisena kaiken jälleen kerran

turhan pantiks toteaa

Ja teitpä minkä teit

viiltää viima vastaan

ihmishahmot jäätynyttä tulta sylkee vatsastaan

kun käsin avatuin tahtoo toivoo parastaan

ja viimein erään aamun tullen saapuu eteen

portin joka johtaa tyhjyyteen

Ei virtaa mikään, kaikki jähmettyy

ei veden kalvo heijasta kuin pimeää

ja hahmo joka rantaa kulkee yksin kylmissään

yksin kulkee, yksin sinne jää

Vaan mitä tahto on

mitä toivomukset

vai salaisuusko taikuus laittaa sinut liikkumaan

ketä kuuntelet

jos ketään lasta tämän maailman

on oikeutesi julmaa

kylmät silmäsi

ne katseen kesken lennon pysäyttää

Ei virtaa mikään, kaikki jähmettyy

ei veden kalvo heijasta kuin pimeää

ja hahmo joka rantaa kulkee yksin kylmissään

yksin kulkee, yksin sinne jää

(---)

Minun sisälläni ei kasva enää kukaan. Minun sisälläni ei kasva enää kukaan! MINUN SISÄLLÄNI EI KASVA ENÄÄ KUKAAN!!

En tiennyt, että tällaista kipua on.

Melkein perhetapahtuma

2011-04-10T17:50:00.004+03:00

Syntynyt 10.4.2011:
Paavo, parimillinen alkio

Olisitpa jaksanut kasvaa ihmiseksi asti.
Olisin halunnut tutustua sinuun.
Minä ehdin jo alkaa rakastaa sinua.

Sattuu

2011-04-10T11:45:00.004+03:00

Kivut pahenevat päivä päivältä. Eilen aamulla olin keittiössä kaksinkerroin, ja vasta reilusti iltapäivän puolella helpotti. Tänään työstän alavatsan kaurapussihaudonnan maailmanennätystä, sillä nyt sattuu enemmän kuin eilen. Pitkälle jalkoihin asti säteleviä, hiljalleen kovenevia kramppiaaltoja, ihan kuin kohtuni olisi vakaasti päättänyt sylkäistä sisältönsä ulos. Eilen tuli myös enemmän verta kuin aiemmin, muttei vieläkään niin paljon, että tietäisin raskauden varmasti menneen kesken. Tänään verta ei ole vielä suuremmin näkynyt, mutta ei tämä luottamusta herätä. Veritestin tuoma helpottuneisuus on haihtunut kivun ja veren myötä, ja minä tiedän, ettei pääni kestä tällaista sinne parin viikon päähän sovittuun ultraan asti. Eikä kestä miehenikään pää. Klinikka olisi ottanut minut ultraan jo ensi viikolla, mutta itse toivoin myöhäisempää ultra-aikaa, jotta mieheni pääsisi mukaan. Nyt olemme kuitenkin miehen kanssa sopineet, että soitan huomenna klinikalle ja yritän aikaistaa ultraa jo ensi viikolle, vaikka joudunkin sitten menemään sinne yksin. Se on sittenkin se helpompi vaihtoehto.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Edit 12:15 No, nyt tulee verta ja kipu on sitä luokkaa, että lääkkeittä ei voi olla. Perverssiä raportoida tästä blogiin, mutten voi itselleni mitään.

1972 ja päätökset

2011-04-06T23:34:00.002+03:00

Jos eilisen luku oli 3+, niin tämän päivän luku on 1972. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, tämä isompikin on eilisen luku, tänään kuultu vain. Istukkahormoniarvoni ovat kohdallaan. Klinikalta sanoivat, että kauniisti juuri siinä normaalisti etenevien raskauksien keskiarvolukemilla. Ilahduttava tieto, josta ei kuitenkaan voi vetää mitään sen kummempia johtopäätöksiä, sillä hCG-arvot nousevat usein oikein nätisti myös kohdunulkoisissa ja tuulimunaraskauksissakin. Olen kuitenkin päättänyt ottaa näistä lukemista rakennusaineksia optimismilleni.

Olen tehnyt muitakin päätöksiä. Minä päätin, että nyt minä sitten olen raskaana. Raskaana, paksuna, pieniin päin. Olen raskaana niin kauan kuin vain suinkin saan olla. Varhaisultra on kahden viikon päästä torstaina; toivon, että raskaanaolo jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen. Aina sinne joulukuulle asti.

Päätin myös lopettaa googlettamisen. Tai saanhan minä edelleen googlettaa, kunhan googletan kauniita asioita: hyviä ravintoloita, loistobiisien lyriikoita, leivontareseptejä, tulevia lomamatkakohteita. Raskauteen liittyvien kauhukuvien rakenteluun otan nyt kuitenkin etäisyyttä. Lapsettomuushoidoista raskautuneille naisille pitäisi rutiinitoimenpiteenä istuttaa ranteeseen googletuksenestosiru siinä vaiheessa, kun raskaustesti näyttää plussaa.

Kauhukuvien sijaan yritän parhaani mukaan keskittyä kevääseen. Lumi on hiljalleen sulanut talomme katolta, ja aurinkokennot ovat vihdoin tulleet näkyviin. Mehiläisystävämme kävivät eilen puhdistuslennolla, poistuivat pesistään ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ne selvisivät talvesta! Mieheni kasvattaa olohuoneen ikkunalaudalla rucolaa siemenestä, ja minä vaihdoin tänään talvikengät kevyempiin, korkeakorkoisempiin.

Kaikki on ihan hyvin.

3+

2011-04-05T22:14:00.006+03:00

(Devendra Banhart: Chinese Children)

Menin aamulla töihin labran kautta; veritestin tulokset saan huomenna. Jännitin testiä niin paljon, että oli pakko testata kotona viikkonäytöllisellä Clearbluella, joka vielä kummitteli eteisen kaapissa. Testi ilmoitti viikoiksi jo 3+ (siis hedelmöityksestä; raskausviikot ovat asia erikseen), joten kyllä se istukkahormonitaso taitaa olla edelleen nousussa. Veritestin tulosta en Clearbluen jälkeen enää juurikaan jännitä, mutta muuten on yhä levoton olo. Edelleen vatsa kramppaa ja edelleen bongailen alushousuista epätoivottuja värejä - vähän, mutta kuitenkin. Edelleen on myös paha olo aamuisin. Uutena oireena voin mainita sen, että havaitsin eilen autokoulun opettajan haisevan niin pahalle, etten voi oikein enää istua eturivissä yökkäilemättä. Siirryn siis takariviin heti huomenna, jotta en laattaa opettajan kengille. Sitä en tosin ole vielä ratkaissut, miten selviän ajotunneista tuon samaisen herran opastuksessa.

Hämmentää. Yhtäältä olen kauhean levoton, mutta toisaalta oudon luottavainen. Suurimman osan aikaa rauhallinen. Syytän progesteronia: kunnon keltarauhashormonitasot vievät angstailusta uljaimman terän.

Kunpa tässä kävisi hyvin.

Vuoristorataa, osa II

2011-04-01T19:09:00.000+03:00

Minä kuvittelin aina, että jos joskus saan raskaustestiin plussan, ilo kantaa minut maailman ääriin. Ajattelin, että raskaus on alusta loppuun ensisijaisesti juuri iloinen asia. En tullut ottaneeksi huomioon, etteivät kaikki raskaudet välttämättä ole veikeitä oppikirjaraskauksia. Harvat kai ovat. Eilisen ilon jälkeen minua on tänään lähes pelkästään pelottanut, sillä vatsaani sattuu ja vieno vuoto on tehnyt paluun.

En ole koskaan ennen ollut raskaana. En voi tietää, miten kroppani reagoi uuteen tilanteeseen; voin tulkita kehoani vain aiempien kokemusteni perusteella, ja aiemmat kokemukseni kertovat, että kramppaava kohtu ja verinen tihku eivät lupaa paljoa. Yritän pitää pääni kasassa, mutta onnistun vaihtelevasti. Mutta ei tässä muutakaan voi tehdä kuin olla ja odottaa. Soitin aamulla klinikalle: lupasivat minulle lähetteen veritestiin alkuviikosta. En ole varma, tuoko testi mukanaan mielenrauhaa, mutta haluan joka tapauksessa mennä. Huomenna menen Tampereelle teatteriin, syömään hyvin, ystävien kanssa hotelliin yöksi. Ajattelemaan muuta. Sekin on hyvä.

Tämän päivän vahvin ajatus: vaikka tämä menisi kesken, olemme joka tapauksessa päässeet pidemmälle kuin koskaan ennen. Minä voin tulla raskaaksi.

Uusi ystävä

2011-03-31T16:17:00.000+03:00

Minä tapasin tänä aamuna yllättäen uuden ystävän. Hän hiipi etuovesta sisään kaiketi joskus aamuyöstä ja herätti minut vienosti kutitellen hieman ennen seitsemää. Heti, kun uusi ystäväni oli saanut minut valveille, minä herätin mieheni ja julistin voitonriemuisena: Ei voi olla totta, mulla on paha olo! Uusi ystäväni on nimeltään Pyhä Yrjö, kavereiden kesken Ykä vaan. Hän juoksutti minut vessaan heti herättyäni ja viipyi seuranani pitkälle aamupäivään. En ole koskaan ennen ollut pahoinvoinnista yhtä kiitollinen! Jos herään aamupahoinvointiin jo ennen kuin viides raskausviikko on alkanut, raskaushormonitasojeni on pakko olla nousussa. Vuotokin on tänään loistanut poissaolollaan, mistä olen yhtä kiitollinen kuin uuden ystäväni vierailusta.

Oi ihana Ykä, tulethan käymään myös huomenna? Tämä ystävyys on suurta rakkautta!

Vuoristorataa

2011-03-30T10:57:00.000+03:00

Sydänjää kyseli tuossa edellisen postaukseni kommenttiboksissa, ovatko vuodot pysyneet poissa. Olin jo vastaamassa, että ovathan ne, mutta sitten kävin vessassa. Eivät ne ole. Maanantaina säikähdin, kun bongasin alkavaa kuukautisvuotoa muistuttavaa vuotoa, mutta säikähdyksen aiheuttaja häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Eilen en ahkerasta kyttäilystä huolimatta bongannut yhtään mitään, ja tänä aamunakin bongasin vain nuo komeat raskaustestiplussat. Ehdin huokaista helpotuksesta. Pari tuntia testien jälkeen vatsaan alkoi kuitenkin taas sattua kuukautismaisesti, ja nyt vuodan taas. Samalla tavalla tiputellen kuin ennen kuukautisia: ei vielä verta, mutta sen verran punertavaa tuotosta kuitenkin, että sydämeni asustaa taas kurkussa.

Mitä tästä nyt sitten voi päätellä? Raskaustestin viiva on vahvistunut kovasti maanantaista tähän päivään, mikä ymmärtääkseni on hyvä merkki. Klinikalta minulle kerrottiin, että lievä alkuraskauden vuoto on hyvin tavallista ja että IVF-alkuisissa raskauksissa se on vieläkin tavallisempaa. Lievä vuoto on kaikella todennäköisyydellä vaaratonta, isommat kivut ja runsas vuoto antavat aihetta huoleen. Sovittiin, että jos vuoto ei lakkaa, menen veritestiin ensi viikon alussa.

Hitto, mitä vuoristorataa. Aamu oli yhtä aurinkoa, mutta nyt jo kauhistuttaa. En oikein uskalla luottaa siihen, että tällä tavoin alkanut raskaus päättyy hyvin.

Suurin ihme

2011-03-30T07:23:00.001+03:00

Olethan oikeassa paikassa, Paavo. Tarraathan kunnolla minuun kiinni, kehitythän, kasvathan, tulethan vahvaksi pieneksi ihmiseksi.

Tule pieni ihme syliin asti. Me odotetaan sua jo niin.

Äkillinen mielenmuutos

2011-03-28T09:17:00.003+03:00

Vasta eilisiltana kirjoitin edellisen postaukseni kommenttilootaan, etten tule blogiin kertomaan uutisia ennen kuin vasta keskiviikkona, kun vastaus on varma tai ainakin varmempi. No, äkkiä se mieli muuttuu.

Minä testasin eilen aamusella haalean plussan. Tänään testasin toisella testillä vähän vahvemman plussan. Ja kymmenen minuuttia sitten aloin vuotaa kirkkaanpunaista verta. Ehdimme mieheni kanssa elää positiivisessa jännityksessä päivän verran.

Mitä tämä nyt sitten oli? Kemiallinen raskaus? Niin varhainen keskenmeno, ettei se ollut keskenmeno vielä ollenkaan? Kuinkakohan monta kertaa tämä on tapahtunut minulle aiemmin (en ennen ole testaillut näin varhain)? Jos vuoto jatkuu, minun on kai pakko testata keskiviikkona vielä uudestaan ja toivoa, että toinen viiva on kadonnut.

Vatsaan sattuu; kipu ei ole vielä ehtinyt kiivetä mieleen asti.

Piinapäivien aatelia, osa II

2011-03-22T14:25:00.004+02:00

Tänään on vasta kuudes piinapäivä, vaikka voisin vannoa, että aikaa on kulunut kymmenen kertaa enemmän. Olen keksinyt pari piinanharhautusaktiviteettia lisää:

Kyllikki Villan matkakertomusten lukeminen. Kyllikki oli ihanan rohkea nainen, ja optimistisesti ajattelen, että kirjojen välityksellä hänen rohkeutensa tarttuu myös lukijaan, vaikka tämä olisikin piinapäivien keskellä kärvistelevä ihmisraunio. Shaynan suosituksesta varasin kirjastosta myös Dalai Laman ja Howard C. Cutlerin teoksen The Art of Happiness, jonka toivon tuovan minulle vinkkejä jatkuvan stressin helpottamiseen, kävi miten kävi.
Klinikan laskun maksaminen ja Kelan korvauslomakkeiden täyttäminen. Helpottavaa että lasku tuli nyt eikä vasta viikon päästä mahdollisen negatestin jälkimaininkeihin. Kaikesta sitä voi ihminen ilahtua, kun elämäntilanne on tarpeeksi absurdi.
Siivoaminen. Onneksi meillä onkin ollut aika sotkuista.
Työ. Työ, työ, työ. Vielä kerran työ. Olen tehnyt joka päivä ylitöitä, jotta aika kuluisi nopeammin. Onneksi työpaikalla sattuu juuri nyt olemaan kiireistä, joten tämä pakokeino on hyvinkin mahdollinen. Huomenna on kokouspäivä toisella paikkakunnalla, ja vaikka yleensä karsastan maratonkokouksia, tällä kertaa lähden matkaan henkinen häntä heiluen.

Vatsassa tuntuu ikävän tuttuja vihlaisuja. Pelkään, etten taaskaan ehdi edes testata. Raastavimmat piinapäivät ikinä.

Piinapäivien aatelia

2011-03-20T22:51:00.007+02:00

Alkionsiirron jälkeiset piinapäivät ovat olleet minulle monin verroin inseminaatiopiinapäiviä tuskastuttavammat, joten olen joutunut käyttämään mielikuvitustani pitääkseni kauhun aisoissa. Näillä eväin olen selvinnyt neljästä ensimmäisestä piinapäivästäni:

Kyllästyin vanhaan runkopatjasänkyymme lopullisesti ja ostin meille uuden futonin ja sille rungon. Kasasimme miehen kanssa sängyn runkoa moninaisista osista ja ripottelimme pariin työvaiheeseen myös vähän virheitä, joten riemua ja piinaharhautusta riitti pidemmäksi aikaa. Lopuksi punnersimme tautisen painavan futonimme suurella vaivalla valmiin sänkyrungon päälle, heittäydyimme patjalle ja fiilistelimme sen oivallista löhöilytuntumaa. Unohdin piinan tämän avulla jotakuinkin tunniksi.

Ostin olohuoneeseen uuden maton. Matto on hillitön, muistuttaa minua yhtaikaa joulusta ja dragista: muhkea ja ylellinen, punasävyinen, kimmaltaa kultaan. Kuin palanen jotakin eksentristä 70-luvun kokolattiamattoa. Unohdin piinapäivät puoleksi tunniksi.

Lähdin mieheni kanssa päiväksi kurssille, jolla opimme perusasioita alpakoista ja niiden hoidosta. Pöyhin eläimiä, tunnustelin niiden villan volyymiä sekä selän rakennetta ja lihavuusastetta, ihmettelin kaksikynsikkään kynsien leikkuuoperaatiota. Annoin eläinten nuuhkia naamaani ja nuuhkin takaisin. Ehdottomasti tehokkain tuskantorjuntakeinoistani: unohdin piinan kuudeksi tunniksi!

Kävimme kävelyllä kauniissa maisemissa ja unohduimme rantapuiston penkille ottamaan talviaurinkoa. Söimme pähkinöitä ja näimme kärpäsen. Unohdin piinan puoleksitoista tunniksi.

Keksin bloggaritoverin välillisellä avustuksella, että lapsuuden suosikkiruokaani, italianpataa, ei ole mikään pakko tehdä samalla tavalla kuin oma äitini silloin muinoin - puolivalmisteesta siis. Innostuin ajatuksesta, että italianpatahan on sittenkin ihan oikea ruokalaji ja sen voi valmistaa itse tuoreista aineksista. Hain kaupasta pata-ainekset, kokkasin, söin ja nostalgisoin. Tämä resepti toimi nostalgiavaiheeseen asti erinomaisena piinapäiväharhauttajana, mutta nostalgia nosti omien lapsuusmuistojeni vanavedessä mieleen mahdolliset tulevat omat lapseni ja kas, taas mentiin. Mutta tämän avulla unohdin piinan suunnilleen tunniksi, joten ei mikään huono keino tämäkään.

Sain klinikalta luvan testata vasta neljäntenätoista piinapäivänä, mutta jo tässä vaiheessa mietin, että testaan jo kaksi päivää aiemmin, jos kuukautiset eivät siihen mennessä ole tulleet. Eihän tätä kestä pirukaan, enkä minä ihan joka päivä voi asuntoakaan sisustaa uusiksi. Ja alkiohan oli sitäpaitsi siirtopäivänä jo parin päivän ikäinen, joten maalaisjärkeni sanoo, että ICSI-kierron piinapäivä nro 12 on ihan sama asia kuin inseminaatiokierron piinapäivä nro 14. Millaisia testipäiviä teille muille on alkionsiirron jälkeen määrätty?

Kelpo kaveri

2011-03-16T18:54:00.006+02:00

Nyt saan pitää hetken taukoa vatsahaavan kultivoinnista: sisuksissani muhii nätisti jakautunut solupallero. Alkio ei ollut ihan top-luokkaa, mutta toiseksi parasta kategoriaa kuitenkin eli kelpo kaveri. Varteenotettava ihmisen alku.

Tunteet ovat tänään heittäneet laidasta laitaan, vatsahappoja nostattavasta pelosta suunnattoman helpotuksen kautta pyhään tyytyväisyyteen. Paluumatkalla klinikalta kävimme miehen kanssa ulkona syömässä ja saimme ehkä huonointa palvelua ikinä. Ihan kuin olisi ollut Paavo Lipponen tarjoilijana. Yleensä huomautan huonosta palvelusta tai äänestän jaloillani, sillä kuten ehkä jotkut vielä muistavat, olen aika niuho tyyppi. Tänään Paavon palveluasenne ei kuitenkaan sapettanut yhtään, nauratti vain ja herätti epämääräistä sympatiaa. Paavo-parka. Ehkä tarjoilija-Paavo kävi eilen kivesbiopsiassa, eikä häneltä löytynyt yhtään siittiötä ICSI-hoidossa käytettäväksi. Ymmärrettävästi Paavoa pännii vielä tänäänkin. Kun lähdimme ravintolasta, Paavo näytti surulliselta, mutta huikkasi kuitenkin kiitokset perään. En tohtinut valittaa.

Ensisijainen tunne on tällä hetkellä helpotus. En millään uskaltanut uskoa, että kahdella munasolulla päästäisiin näin pitkälle. Ja nyt meillä on kaikki mahdollisuudet mennä ihan loppuun asti.

Yhden kortin varaan

2011-03-15T13:57:00.001+02:00

Molemmat eilen punktoidut munasolut olivat kypsiä, mutta vain toinen niistä hedelmöittyi. Jos ainokainen sukusolucocktailimme jatkaa voittokulkuaan vielä huomenna aamupäivällä, siirto on huomenna klo 15. Tämä kierros on nyt kokonaan tuon yhden kortin varassa.

Helpottaa tietää, että munasoluistani on kaiketi sittenkin johonkin. V*tuttaa selvästi vähemmän kuin eilen, mutta pelottaa edelleen, että solupalleron käynti hidastuu eikä siirtoon sittenkään päästä. Olisipa jo huominen; siirtoon pääsyn jännääminen on paljon pahempaa kuin yhdetkään kokemani inseminaatiopiinapäivät. Onneksi vatsahaava ei kehity kahdessa päivässä.

Hyvät kännit

2011-03-14T14:26:00.005+02:00

Jäin henkiin punktiosta. Itse asiassa toimenpiteestä selviytyminen ei tehnyt tiukkaakaan, sillä suoraan suoneen pumpatut lääkkeet tehosivat paljon paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Olin niin iloisessa lääkehumalassa koko punktion ajan, etten tuntenut kipua missään vaiheessa, ja itse asiassa meinasin nukahtaa toimenpidepöydälle samaan aikaan kun lääkäri tunki piikkiä munasarjoihini.

Hyvistä känneistä huolimatta olen hirvittävän pettynyt: kaiken tämän vaivan jälkeen munasoluja saatiin vain kaksi. Keskiviikkoisen ultran munasoluennuste oli viisi tai kuusi, mutta punktiossa riittävän suuria follikkeleita löytyi munasarjoistani vain kolme, ja kolmesta vain kahdessa oli sisällä solu. Munasolujen vähäinen määrä tarkoittaa sitä, että strategia vaihtui lennossa IVF:stä ICSI:in. Pelottaa, ettei kumpikaan solu hedelmöity kunnolla ja ettei siirtoon päästä. Hoitohenkilökunta varoitteli jo tästäkin mahdollisuudesta. Jos joudumme toiseen IVF:ään, se toteutetaan kuulemma pitkällä kaavalla ja huomattavasti kovemmilla hormonipaukuilla, jotta päästäisiin lähemmäs oppikirjastimulaatiota.

Tuntuu, ettei tässä touhussa ole minkäänlaista kohtuutta. Sinisilmäisesti luulin, että keskiviikkoisen ultran myötä tehtyyn munasoluennusteeseen voisi edes jollakin tapaa luottaa. Nyt voikin käydä niin, että hoidosta jää käteen vain veikeä muisto vajaan 4000 euron hintaisista hyvistä känneistä.

V*tuttaa.

Munasolutehdas toimii!

2011-03-09T18:01:00.003+02:00

Munasolut tallella. Kuusi jotakuinkin varmaa tapausta, sekalainen lauma pienempiä ehkä-tapauksia. Lauantai-iltana irrotuspiikki, maanantaina aamuvarhaisella punktio. Huojentunut mieli ja yhtä pahat fyysiset oireet kuin eilen, mutteivät onneksi pahemmat. Niin pahat kuitenkin, että autokoulun aloitus lykkääntyi hämärään tulevaisuuteen.

Ei muuta tiedotettavaa tällä erää.

Hormonivartalolihavuus

2011-03-08T18:34:00.002+02:00

Kun mieheni tuli tänään töistä kotiin ja löysi minut keittiöstä keittämästä teetä, hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vatsaani hämmentyneen näköisenä. Vatsani on viikon pistämisen jälkeen niin turvoksissa, että minusta on tullut keskivartalolihavuudesta kärsivän muorin muotoinen. Sukkahousut painavat niin pahasti mahamakkaraa, että harkitsen suurempien sukkisten ostoa. Pelkään, että pian joku kysyy, olenko raskaana. Yksi työkavereistani silmäili vatsaani tänään jo sen näköisenä, että jos tämä turvotus ei pian laske, pääsen keskustelemaan kahvipöydässä hedelmöityshoidoista. Turvotuksen lisäksi ilonani on ollut myös jalkasärky: jalkoja on pakottanut tauotta viisi päivää, mikä häiritsee myös nukkumista. Kävely ja loputon veden lipittäminen auttavat, mutta eivät tarpeeksi. Myös päätä on särkenyt useampana iltana sen verran, että iltalukemiset on täytynyt unohtaa. Puuh. En osannut arvata, että munasolujen kasvattelu on näin kovaa työtä. En uskalla edes miettiä, miltä tuntuu olla raskaana.

Kävin eilen näyttämässä munasarjojani lääkärille, joka totesi, että sisuksissani muhii viisi isompaa follikkelia ja liuta vähän pienempiä. Isoimmat olivat osin jo niin isoja, että lääkäri oli huolissaan luonnollisen ovulaation mahdollisuudesta (kp 7!). Sainkin tämän vuoksi aloittaa ovulaatiojarrupiikittelyn jo eilen: aamuisin jarrua, iltaisin vauhtia. Toivottavasti ahkerasta piikittelystä on hyötyä ja solut pysyvät paikoillaan punktioon asti. Huomenna uusi ultra, jossa selviää, päästäänkö punktioon vai menikö tämä kierros luonnollisen ovulaation vuoksi pipariksi. Jos onni on myötä, punktio on perjantaina tai maanantaina. Outoa kyllä, minulla on huolettoman välinpitämätön olo: jos menee mönkään, niin menee mönkään. Ei voi mitään.

Liikennevaroitus Pohjois-Pirkanmaalle

2011-03-01T22:28:00.000+02:00

Huomenna alkaa hauskanpito. Viiden päivän ajan 150 Menopur-yksikköä päivässä ja kuudentena pistospäivänä ultra, Menopur-annoksen tarkistus ja jarrupiikkien aloituksen aikataulutus. Kuudentena pistospäivänä aloitan myös autokoulun, vaikken ole lainkaan varma siitä, että liikennesääntöjen opiskelu lisääntymishormonihuuruissa on hyvä idea - ajoharjoittelusta nyt puhumattakaan. Kuinkakohan moneen potkukelkkamummoon yhden IVF-kierron ajotuntien aikana on kylänraitilla mahdollista osua?

Hiljaisuudesta

2011-02-24T21:05:00.003+02:00

Sain viikko sitten tekstiviestin, josta ilahduin kovin: eräs ihminen, johon tutustuin lukiovuosina mutta josta en ollut kuullut mitään muutamaan vuoteen, otti yllättäen taas yhteyttä. Hän kertoi muuttaneensa maasta toiseen ja saaneensa pienen tyttären. Hän myös kyseli minun kuulumisiani, ja koska olen aina kokenut tämän ihmisen luotettavaksi, päätin vastata vaihteeksi ihan kokonaan rehellisesti. Kirjoitin hänelle pitkän tekstiviestin, jossa kommentoin positiivisin sanoin viimeaikaisia käänteitä hänen elämäntilanteessaan, kysyin muutaman lisäkysymyksen, kuvasin oman elämäni myönteisiä muutoksia ja kerroin siinä rinnalla lyhyesti myös toteutumattomasta lapsitoiveestamme. Vastaus yllätti - sitä ei nimittäin tullut.

Viestihiljaisuudelle voi toki löytää montakin mahdollista syytä, mutta en voi olla miettimättä, kavahtiko viestini vastaanottaja kenties lapsettomuuspaljastustani. Ankaran spekuloinnin lomassa mietin myös, onko tämän nimenomaisen hiljaisuuden syillä ylipäänsä mitään merkitystä. Ehkä olennainen kysymys minun itseni kannalta kuuluukin, että opinko koskaan tietämään, kenelle voin turvallisesti kertoa lapsenkaipuustani ja kenelle en.

Oli hiljaisuuden takana sitten mitä tahansa, itse hiljaisuus tuntuu joka tapauksessa pahalta, kun kyse on näin henkilökohtaisen asian jakamisesta. Minulle tulee hiljaisuudesta mykkä ja näkymätön olo, ja kertominen alkaa nopeasti hävettää. Onneksi olen muutaman päivän sisällä saanut myös kokemuksen palkitsevalla tavalla rehellisestä kuulumisten vaihdosta. Nyt taitaa olla menossa jokin vanhojen tuttujen sesonki, sillä jostakin kummallisesta kohtalon oikusta minuun otti toissapäivänä yhteyttä myös toinen lukioaikainen ystäväni, josta en myöskään ollut kuullut pariin vuoteen ja jonka sähköpostista ilahduin yhtä lailla. Tämä toinen kertoo, kuuntelee ja lämmittää mieltä ja sydäntä, ja taas minusta tuntuu siltä, että rehellisyys kannattaa sittenkin. Vanhan ystävän uudelleen löytyminen tuo elämääni henkilöhistorian ja jatkuvuuden tuntua, jotka toimivat tahattoman lapsettomuuden henkisiin vaivoihin täsmälääkkeen lailla. Ei minulla lapsia ole, mutta on kuitenkin oma paikkani maailmassa, ihmisenä muiden keskellä.

Täysiä maljoja

2011-02-20T23:08:00.011+02:00

Tiistainen klinikkakäynti vastasi odotuksia: kaikki hyvin. Uusi kuukautiskierto alkanee viikon sisällä, ja uuden kierron toisena päivänä otan taas injektioneulat esiin. Lääkekassi odottaa eteisen kaapissa; nyt, avaamattomana, se painaa häkellyttävät 680 grammaa. Lisäohjeita tulee klinikalta kuulemma sitten, kun on niiden aika. Askel kerrallaan, sillä "asiakkaan ei tarvitse muistaa kerralla koko IVF-kierron suunnitelmaa". Tällä kertaa minä heittäydyn auliisti tohtorin vietäväksi, laitan silmät kiinni. Taluttakoon se, joka tunteet reitin.

Mieleni pintaan asti täysiä maljoja
Jos liikun, ne läikkyvät

Oon kuin patsas

paikoillaan, hiljaa paikoillaan

Eräs ystäväni on viidennellä kuulla raskaana. Toinen ystävä sai esikoisensa marraskuussa, kolmannen perhe taas viettää toisen lapsensa nimiäisiä muutaman viikon sisällä. Minua kymmenen vuotta nuoremman serkkuni ensimmäinen lapsi syntyi lokakuussa ja pikkukakkosta toivotaan perheeseen niin pian kuin mahdollista.

Muut ohitsein liukuvat kiitäen

Kuin pilvet ne liikkuu, minä en

Tanssivat muotoaan muuttaen

Ne muuttuu kuin pilvet, vaan minä en

Etsivät ololleen vastauksen

Eteenpäin matkaavat, minä en

Istun vain hiljaa ja katselen

kun pilvet liikkuu, minä en

Minä haluaisin jonotusnumerot. Haluaisin varmuuden. Tahtoisin piikittää ne vajaat 700 grammaa myrkkyjä napaani tietäen, että panostus kannattaa. Kunpa uskaltaisin haaveilla pelkäämättä, että kuukauden päästä kaadun naamalleni.

Lääkärin mukaan ensimmäisen alkionsiirron jälkeen kymmenestä naisesta keskimäärin neljä on raskaana. Ensimmäisen kokonaisen IVF-kierroksen jälkeen raskaana on kuulemma noin puolet. Radiossa soi Yona: "aika on varma saattaja/sokean paras taluttaja/enkä toivo matkalleni muuta kuin/onnea". Mitään muuta en minäkään toivo.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuva: John William Waterhouse: Circe Invidiosa (1892)

Lyriikkalainat: Yona: Pilvet liikuu, minä en (2010)

Lapsettomuuskaapista ulos

2011-02-12T19:45:00.005+02:00

Olen aikuiselämäni aikana ehtinyt tulla ulos kaapista jos toisestakin. Kun parikymppisenä aloin ensimmäistä kertaa seurustella naisen kanssa, astuin ulos ensimmäisestä kaapistani lesbona. Sittemmin päädyin parisuhteeseen miehen kanssa ja tajusin lesbokaapin oven avautuneen vain isomman kaapin sisään; siitä isommasta kaapista astahdin ulos biseksuaalina. Vuosien varrella olen mitä moninaisimmissa sosiaalisissa tilanteissa tullut ulos tuosta jälkimmäisestä kaapista yhä uudelleen, ja ovien auki heittäminen on käynyt niin tutuksi, että on hämmentävää ajatella ovien koskaan edes olleen lukossa. Rehellisesti sanottuna koko kaappi on alkanut tuntua minusta vähän turhalta.

Seksuaaliseen suuntautumiseeni liittyvät ulostulot tuntuvat turvallisilta ja hoituvat vanhalla rutiinilla, mutta lapsettomuuskaapin raottaminen on jotakin ihan muuta. Silloin, kun haluaisin kertoa, en millään löydä sanoja. Otan turhaa vastuuta muiden ihmisten tunteista ja pelkään, että lapsenkaipuupuheeni koetaan rasittavina. Pelkään, että puheisiini vastataan vaivautuneella hiljaisuudella. Toisaalta pelkään myös, että lapsettomuuskaapin ovien avaaminen kirvoittaa ajattelemattomia kommentteja, jotka loukkaavat minua. Kaapissa alkaa kuitenkin vääjäämättä ahdistaa, joten jossain vaiheessa on otettava riski, ja välillä riskinotto jopa kannattaa.

Siitä asti, kun päätimme lähteä IVF:ään, olen miettinyt, kuinka kertoisin asiasta vanhemmilleni. Puhuminen on tuntunut riskialttiilta monestakin syystä, mutta toisaalta minusta on tuntunut myös siltä, että haluan mieluummin kertoa kuin jättää kertomatta. Lapsensaantitoiveen toteutumattomuudesta on ehtinyt näiden kahden yritysvuoden aikana kehkeytyä minulle jo sen verran suuri ja vaikea asia, että toivoisin vanhempieni tietävän tilanteesta, kävi miten kävi. Yhtäältä kertomisen haluni taustalla on toive vanhempien hiljaisesta tuesta, mutta toisaalta haluan myös turvata omaa selustaani: jos saamme lapsen, toivon säästyväni "Mä jo luulin, ettei meistä koskaan tule isovanhempia!" -tyyppisiltä kommenteilta, ja jos taas emme koskaan saa lasta, toivon, ettei minun ja mieheni tarvitse kokea vanhempieni taholta mitään perheenperustamiseen liittyvää painostusta. Näiden toiveiden siivittämänä minä eilen lopulta otin riskin ja polvet tutisten kerroin pitkästä yrityksestämme sekä tulevasta IVF:stä äidilleni - tekstiviestitse tottakai, koska olen ihan helvetinmoinen nössö.

Minulla ja äidilläni oli pitkään hankalat välit, ja vaikka tilanne on viime vuosina muuttunut reilusti parempaan suuntaan, oli lapsettomuuskaapin oven avaaminen äidilleni ehdottomasti pelottavin ulostuloni vuosiin. Äitini reaktio oli kuitenkin onneksi varauksettoman positiivinen: hän toivotti onnea raskautumisyritykseen ja ilmoitti, että alkaa nyt ehkä hiljalleen valmistautua mummoksi. Tai itse asiassa "valmistautua mummox", sillä mahdollisilla tulevilla mummoillakin on nykyään teinix hallussa! Toivon kovasti, että teinixwannabemummon valmistautuminen toisi meille hyvää onnea.

IVF:n aikataulutuskäynti on varattu ensi viikon tiistaille, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, nollaultraa on luvassa parin viikon päästä. Sitten piikkejä, sitten pelottavaa punktiota, sitten vähemmän pelottavaa alkionsiirtoa, toivottavasti. Ja sitten ne kaikkein pelottavimmat viikot, joiden lopputulosta ei oikein uskaltaisi edes ajatella. Jos tästä kaikesta jää vielä hitunen rohkeutta jäljelle, yritän sen avulla saada aikaiseksi kertoa IVF:stä myös isälleni ja hänen vaimolleen - tekstiviestitse ja polvet tutisten, tottakai.

Monenlaista lohtua

2011-02-03T16:43:00.002+02:00

Tein tänään jotain vähän kummallista: kerroin lapsensaantitoiveestamme ja sen toteutumattomuuteen liittyvästä tuskasta lukioaikaisen vaihto-oppilasvuoteni isäntäperheen isälle. Hän on minulle edelleen hyvin rakas ihminen, vaikkakin etäällä arjestani. Isäntäperheeni on helluntailainen, ja helluntailaisista lähtökohdista nousi myös vaihtari-isäni lohdutusviesti:

"I feel the pain you are feeling, but I have to say to you as your father and God's servant: don't despare. You are going to conceive not very long from now, because God has heard your request. Next year this time you will have a baby in your hands."

Lohduttua voi niin monella tavalla, jumalatonkin.

Kaikki Tampereelle helmikuussa!

2011-01-13T22:12:00.001+02:00

Tiedotusasiaa: Tampereen Seta ry järjestää lapsettomuuskeskusteluillan toimistollaan (Kuninkaankatu 15 a, 2. kerros) 15.2.2011 alkaen klo 18. Keskusteluilta järjestetään yhteistyössä lapsettomien yhdistys Simpukan kanssa. Niin hienoa! Tulkaa kaikki sinne; minäkin tulen!

Jännittävää uutta vuotta!

2010-12-31T10:25:00.000+02:00

Eileithyian matkaan kuuluu kummia! Sain yllättäen uuden, kiinnostavan työpaikan. Työt alkavat heti uuden vuoden jälkeen sadan kilometrin päässä tämänhetkisestä koti- ja klinikkakaupungista, joten uusi vuosi menee muuttoa tehdessä. Oiva asunto pienestä maalaiskaupungista on jo löydetty ja muuttolaatikoitakin pakattu, ja yleisesti ottaen tunnelma on melkoisen innostunut.

Myös vesitiiviit IVF-aikataulumme menivät sittenkin uusiksi: vasta helmi- tai maaliskuussa alkaa tapahtua, ihan riippuen siitä, kuinka hyvin pääsen sisään uuteen työhöni. En halua piikittää itseeni hulluja hormonimääriä, jos elämäntilanne on muutenkin stressaava. Stressi myös syö onnistumismahdollisuuksia (vaikuttaa esimerkiksi prolaktiiniarvoihin!), ja kun kyseessä on näinkin suuri fyysis-psyykkis-taloudellinen panostus, mieluummin odotamme hetken pahimman muutospaineen tasoittumista.

Hitto, kun hirvittää! Eilen perehdytysmateriaaleja silmäillessäni totesin, että uuden työni työnkuva on todella hurja harppaus edellisestä, ja opeteltavia asioita on enemmän kuin tuttuja. Siihen vielä päälle täysin uusi paikkakunta ja IVF:n odottelu. Kuka saisi minut vakuutettua siitä, että ihan varmasti selviän?

Vesitiivis suunnitelma

2010-12-15T16:11:00.007+02:00

Tässä se nyt on, uusin suunnitelmamme: IVF lyhyellä kaavalla Ovumiassa tammikuussa. Kaikkien pettymysten jälkeen, naurettavaa kyllä, mielialani on taas optimistinen. Enkä ole optimismini kanssa yksin, sillä eilen nukkumaan mennessämme mieheni alkoi pohtia, kuinka verinen taistelu meille mahtaakaan kehkeytyä sitten, kun IVF-ihmeellemme on keksittävä sopivat etunimet. Todella verinen, minä totesin.

Lasta pitkään yrittäneiden ihmisten mieli tuntuu rakentavan tulevaisuutta vain osin menneisiin kokemuksiin nojaten, eikä toivosankomme pohja kolise vielä kahdentoistakaan pettymyksen jälkeen. Järjen ääni kailottaa toistuvia vastalauseita, mutta toivo elää ja kasvattaa mahamakkaroitaan huolimatta siitä, että tiedän sen heränneen jok'ikisen strategianvaihdoksemme jälkeen. Kun otimme Clomit käyttöön, olin ihan varma, että tulisin niiden avulla raskaaksi. Kun Clomi-annostusta lisättiin, olin vuorenvarma, että nyt tärppää. Kun vaihdoimme klinikkaa ja sain diagnoosin alkavasta kilpirauhasen vajaatoiminnasta, tiesin, että tyroksiinilääkitys on se ratkaiseva tekijä. Kun päätimme vaihtaa klinikkaharrasteet koti-inseminaatioihin, olin varma, että rennolla kotimeiningillä olisin tuossa tuokiossa pieniin päin. Kun halusimme kokeilla akupunktiota, olin vakuuttunut, että rennon kotimeiningin ja kiinalaisen lääketieteen yhdistelmällä vihdoin saisimme lapsen kotiin. Kun menimme koti-inseminaatiosuunnitelmiemme kera Fertinovaan ja saimme sieltä pistoslääkityksen koti-inseminaatioita tukemaan, luotin täysillä uuden lääkityksen toimivuuteen. Ja nyt, nyt taas olen ihan varma, että IVF on se juttu. Uusin suunnitelma on aina paras!

Koti-inseminaatioiden epäonnistuminen oli suuri pettymys, sillä olisi ollut upeaa saada oma lapsi alulle ilman sen suurempia lääketieteellisiä toimenpiteitä. Olisimme halunneet näyttää klinikka-auktoriteeteille pitkää nenää: Nännännää, kyllä tää sujuu meiltä ihan kotonakin! Vaan eipä sujunut, ei ainakaan riittävän nopeasti. Olen edelleen taipuvainen uskomaan, että olisimme kenties voineet onnistua myös pistoksilla tuetuilla koti-inseminaatioilla, jos olisimme niitä vielä jatkaneet, mutta päätimme käytännön syistä siirtyä hoidoissa yhden askeleen eteenpäin. Kun teimme koti-inseminaatioita, olin töissä pk-seudulla ja asuin siellä arkipäivät, kuten luovuttajammekin (joka tosin ei asu siellä vain arkisin vaan ihan oikeasti, toim. huom.), mutta nyt olen taas palannut kokopäivätamperelaiseksi. Koti-inseminaatioiden jatkaminen olisi tarkoittanut kahden kaupungin välillä ravaamista, ja minä olen ravannut kyllikseni.

Alun perin tarkoituksemme oli lähteä klinikalle oman luovuttajamme kanssa, ja tarkoitus oli myös jatkaa hoitoja mukavan pätevässä Fertinovassa. Pienen pohdinnan jälkeen tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että vaihdamme takaisin Ovumiaan ja Ovumian tarjoamiin suomalaisiin lahjasoluihin, sillä tällä ratkaisulla säästämme vaivan lisäksi myös aikaa ja rahaa. IVF oman luovuttajan soluilla Fertinovassa olisi tullut maksamaan viitisen tuhatta euroa, ja hoitoon asti olisimme päässeet vasta kesällä, sillä tautitestausten vuoksi luovuttajamme siittiöt olisi pitänyt pakastaa puoleksi vuodeksi. Ovumiassa hoito tulee maksamaan kolmisen tuhatta euroa, ja hoito voidaan aloittaa heti, kun seuraava kuukautiskiertoni alkaa.

Hintaero selittyy pitkälti sillä, että omaa luovuttajaa käytettäessä lahjasolujen infektio- ja konsentraatiotestaukset lankeavat kokonaan yksittäisen asiakkaan harteille, kun taas klinikan lahjasoluja ostettaessa testit on jo tehty ja testauksen kustannukset on jaettu tasaisemmin lukuisien siittiöerien kesken. Yksittäistestaus on siis jostain syystä kalliimpaa kuin bulkkitestaus - näin meille ainakin Fertinovassa kerrottiin. Oman lisänsä hintaeroon tuo myös se, että kun voimme aloittaa hoidot jo tammikuussa, saan hankkia arvokkaan lääkesatsini vielä tämän vuoden puolella. Kelan lääkekorvauskattoni on muutamaa kymppiä vaille täysi, joten saan kaikki katon ylittävät lääkkeeni täyskorvattavina, minkä ansiosta säästämme melkein tonnin.

Yhtenä vaihtoehtona olisi tietysti ollut klinikan ostosolujen käyttö Fertinovassa, mutta se olisi ollut aivan yhtä kallista kuin hoito oman luovuttajan soluilla. Fertinovan lahjasolut tulevat Tanskasta, ja kuten olen aiemminkin maininnut, tanskalaisiin spermapankkeihin tuli tämän vuoden alussa uusi käytäntö myydä lahjasiittiöitä ainoastaan neljän oljen eli neljän yrityksen satseissa. Pienempiä eriä ei ole saatavilla, joten asiakkaan on sitouduttava kerralla neljään yritykseen, vaikka tietoa omien solujen toimivuudesta ko. lahjasolujen kanssa ei vielä ole. Spermapankkien hinnoitteluun kuuluu myös eräänlainen raskaussakko: siittiöiden hinta rakentuu niin, että siittiöt maksavat 250€ per olki + 1000€ per raskautta yrittävä nainen. Jos siis esimerkiksi kahden naisen pariskunnan kumpikin osapuoli haluaa yrittää raskautta saman luovuttajan soluilla, neljän oljen siittiösatsin hinnaksi tulee kahden tuhannen euron sijaan kolme tuhatta euroa. Veikeää, eikö vain? Täyden palvelun spermapankki nyhtää rahat paitsi sinulta, myös kaveriltasi!

Myös Ovumia käyttää tanskalaisia lahjasoluja, mutta tanskalaissetien lisäksi tarjolla on suomalaissetiä, sillä klinikalla on tämän vuoden ajan ollut myös omaa lahjasolutoimintaa. Haluamme tässä vaiheessa kiertää tanskalaispankkien rahastusansat kaukaa, joten teimme luovuttajavarauksen suomalaisen luovuttajan siittiöihin. Uuden luovuttajamme soluilla on Ovumiassa jo saatu aikaiseksi raskaus, minkä pitäisi olla hyvä merkki. Toiveikkaina varasimme tavaraa kahden oljen verran - yhden oljen pitäisi periaatteessa jo riittää IVF:ään, mutta onpahan nyt ainakin vähän pelivaraa.

Rehellisesti on kuitenkin sanottava, että kaiken toivon keskellä IVF myös pelottaa. Pelkään, että vahva hormonilääkitys tekee minut hulluksi, ja pelkään, että munasolupunktio sattuu. Pelkään mahdollista hyperstimulaatiota, pelkään mahdollista veritulppaa, pelkään mahdollista munanjohtimen kiertymää. Myös IVF:n diagnostisuus on osin pelottavaa, sillä mitä ihmettä me teemme, jos hoidoissa käy ilmi, että munasoluni ovatkin lisääntymiskelvottomia? Lahjamunasolujen ja lahjasiittiöiden yhdistelmähoitoja ei tehdä, lahja-alkiot ovat yhtä harvinaisia kuin lottovoitto ja adoptio-optio on meidän kohdallamme vielä tavanomaistakin epävarmempi vaihtoehto. Voimme vain toivoa parasta ja pitää mielessä, ettei IVF:n ole edelleenkään mikään pakko onnistua.

Kävimme sunnuntaina tutustumassa erään alpakkaharrastajan eläimiin: neljä sympaattista hymisijää, jotka hurmasivat sekä minut että mieheni. Seuraava vierailu tehdään joululoman aikana eräälle piirun verran isommalle alpakkatilalle, mutta meille molemmille on jo tässä vaiheessa selvää, että heti kun rahatilanne antaa periksi, mehiläisemme saavat seurakseen pienen alpakkalauman. Mieheni totesi tänä aamuna alpakkahaaveiluani kuunnellessaan, että jos saamme joskus lapsen, minusta tulee aktiivinen alpakkaharrastaja, mutta jos lapsensaantiyrityksemme ei onnistu, minusta tulee "hullu alpakkanainen". Hän saattaa hyvinkin olla oikeassa.

Tarkista laskusi ennen kuin maksat ne!

2010-12-10T11:05:00.007+02:00

Kuten joku teistä on kenties jo ehtinyt huomata, olen lopultakin tehnyt inseminaatioiden tilinpäätöksen tuonne sivupalkkiin. Lista on epäkäytännöllisen pitkä, mutta haluan sen sellaisena säilyttää ihan noin shokkiefektisyistä. Haluan nyt ainakin vähän aikaa elää juorulehtien hengessä, taivastella toivoshoppailun kovaa hintaa ja esiintyä marttyyrisankarirahankäyttäjänä. Lista ei omasta laiskuudestani johtuen - tänä vuonna moni kuitti ehti kadota ja moni kalenterimerkintä jäi tekemättä - ole täydellinen, mutta viitteellinenkin lopputulema kertoo, että rahaa on tosiaan palanut jo aika paljon. Tuolla rahasummalla olisimme jo melkein voineet ostaa Kutajärveltä alpakkaemän vasoineen.

Listatessani vuoden rahanmenoja ja käydessäni läpi aikoja sitten maksettuja laskuja huomasin kauhukseni, että yhdestä Fertinova-käynnistä emme olleetkaan saaneet Kela-korvauksia. Kaikista suosikkilääkärini vastaanottokäynneistä suorakorvauksia oli tullut, mutta siitä yhdestä ainokaisesta kerrasta, kun kävin klinikan toisella lääkärillä ultrassa, oli korvaukset jätetty pois. Toivon, että kyse on virheestä, mutta luulen, että asia selittyy taas kerran siitä, että harva lääkäri tietää, mitä transsukupuolisuus on. Muistan lääkärin kyselleen tuolla käynnillä lapsettomuutemme taustat, ja minä kerroin mieheni olevan transsukupuolinen. Enempää aiheesta ei keskusteltu, mutta kenties lääkäri on vetänyt omat johtopäätöksensä.

En ihan rehellisesti sanottuna oikein jaksaisi kouluttaa ihmisiä tästä samasta asiasta loputtomiin, mutta niin vain taas soitin tänään klinikalle kysyäkseni saamatta jääneistä suorakorvauksista, ja sain nopeasti huomata, että kyllä sitä koulutusta aina vain tarvitaan. Kerroin toimistoihmiselle virheellisestä laskusta ja arvioni korvausten poisjäämisen syistä, minkä lisäksi väänsin rautalangasta, että olemme juridinen heteroaviopari ja että mieheni on siis juridinen mies. Kerroin, että juridisena heteroavioparina, jonka lapsettomuus johtuu diagnosoidusta sairaudesta*, meillä pitäisi olla oikeus Kela-korvauksiin, mutta että transsukupuolisuudesta tarkemmin tietämättömät lääkärit rinnastavat hyvin usein kaltaisemme pariskunnat naispareihin, jolloin korvauksista tulee ongelma**. Toimistoihminen kuunteli asiani kohteliaasti ja esitti puheenvuoroni päätyttyä tarkentavan kysymyksen: "Onko puolisosi meidän klinikkamme tiedoissa miehen vai naisen nimellä?". Silkkaa tietämättömyyttä, mutta kyllä osui ja upposi. Siis mä en enää kouluta yhtään ketään!

Tai no, ehkä koulutan, mutta ehkä myös mietin tarkemmin, mitä sanon. Transaihepiiri on itselleni niin tuttu ja läheinen, että ehkä en osaa puhua siitä sillä tavalla, että asiasta täysin tietätämättömät ymmärtäisivät - tai siis ymmärtäisivät oikein. Taas lisää pohdittavaa meidän perheen perjantaiseen päivällispöytään.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

*Lapsettomuusasioiden hoitaminen on niitä harvoja tilanteita, joissa transsukupuolisuuden sairausleimaa kannattaa korostaa. Yleisesti ottaen F-alkuisiin diagnooseihin - "mielenterveyden häiriöt" - liittyy tiettyä stigmaa, eikä sukupuolen moninaisuuteen liittyvien diagnoosien sijoittaminen F-diagnoosien joukkoon missään nimessä lisää sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa yhteiskunnassa. Seta on ehdottanut THL:lle, että Suomessa julkaistavaan ICD-tautiluokitukseen tehtäisiin maakohtaisia muutoksia, joiden kautta tautiluokituksen tämänhetkistä, sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten identiteettikokemusta patologisoivaa käsitteistöä muokattaisiin neutraalimpaan ja todenmukaisempaan suuntaan. Tarkempaa tietoa asiasta löytyy täältä.

** Tässä kohtaa mieleni tekee aina pitää palopuhe aiheesta "Kela-korvaukset myös naisparien lapsettomuushoitoihin!", mutta jätetään se toisen bloggauksen aiheeksi.

Ei elämän tärkein asia

2010-12-08T10:25:00.002+02:00

Ei tullut hienoja unia näkevästä Hupsista noitaa eikä minusta ja miehestäni vanhempia minkään sortin inseminaatiolla. Tiistaina menemme taas tapaamaan lääkäriä: tammikuussa meitä odottaa ensimmäinen IVF.

Olemme viime päivinä puhuneet mieheni kanssa paljon, ja keskusteluissamme on toistuvasti vilahtanut sellaisia sanoja kuin lapsi, sijaislapsi, lapsettomuus, me, elämä, tyytyväisyys. Olemme pyöritelleet vaihtoehtoja mielessämme ja päätyneet yksimielisesti samaan päätelmään: tämä ei saa olla elämän tärkein asia. IVF ei saa olla asia, jonka on pakko onnistua. Meistä ei ole pakko tulla vanhempia, sillä se, tuleeko meistä vanhempia, ei ole omissa käsissämme. Juuri nyt me toivomme lapsia ja saatamme vielä joskus lapsen tai kaksi saadakin, mutta yhtälailla me saatamme lasten saamisen sijaan ostaa Sveitsistä lauman alpakoita, perustaa farmin Hämeeseen ja elää tyytyväisinä ilman omia jälkeläisiä. Oma valtamme ei ole rajaton, mutta käytämme sitä niin pitkälle kuin se riittää.

Kävimme eilen ostamassa ystävämme puolitoista viikkoa sitten syntyneelle lapselle sievät sukat ja pehmokirjan, jonka ajattelimme imevän itseensä litrakaupalla lukutaidottoman ihmistaimen kuolaa. Sattui, mutta vähemmän kuin uskalsin ennustaa. Kyllä tämä vielä tästä, lopputuloksesta riippumatta. Joskus, jotenkin.

Miksi haluaisin saada lapsen

2010-11-25T00:44:00.002+02:00

Lapsensaantitoiveittemme konkretisaation pitkittyessä minulla on ollut reilusti aikaa pohtia toiveitteni takana piileskeleviä motiiveja. Miksi oikeastaan haluankaan perheenlisäystä?

Syitä on löytynyt monia, joista tärkeimpänä pidän biologiaa. Minun biologinen kelloni on yhä äänekkäämmäksi käyvällä tikityksellään osoittanut minulle, että vaikka parikymppisenä vielä ajattelinkin, etten koskaan haluaisi lapsia, ei eläintä sisälläni lopulta käy kiistäminen. Minä haluan lisääntyä, koska minun perimäni käskee minua niin tekemään, ja DNA:n komennon alla minä olen voimaton. Olen DNA:n orja siinä missä muutkin.

Biologia ei kuitenkaan yksin riitä lapsensaantitoiveitteni perusteluksi, vaan sen rinnalla kulkee liuta kulttuurisia syitä. Toivoisin voivani joskus omakohtaisesti kokea raskauden ja synnytyksen, sillä minua kiehtoo suuresti ajatus naisen ruumiin mahdollisuuksista ja sen muutoksista. Tahtoisin kokea lapsiperhe-elämän vanhemman näkökulmasta ja nähdä pienen ihmisenalun kasvavan ja kehittyvän: mä niin haluaisin opettaa jotakuta ajamaan pyörällä, solmimaan kengännauhat ja tunnistamaan suppilovahveron! Haluaisin myös kovasti nähdä mieheni puuhailevan arkisia asioita yhdessä lapsemme kanssa, sillä olen varma, ettei sen suloisempaa näkyä yksinkertaisesti vain voi olla. Haluaisin, että voisimme mieheni kanssa olla yhdessä jonkun pienen ihmisen tärkein tuki ja turva. Omien vanhempieni ainoana lapsena toivoisin myös kovasti, etteivät vanhempani jäisi ilman lapsenlapsia, ja haluaisin itsekin liittyä mieheni sukuun paitsi avioliiton myös lapsen ja yhteisen perillisen kautta. Minä haluaisin lapsen, sillä kaipaan elämääni jatkuvuuden tuntua.

Piukun blogista löysin tänään vielä yhden - mielestäni olennaisen - syyn lisää:

Minä haluaisin saada mahdollisuuden siirtää omat arvoni eteenpäin jollekulle toiselle. Onko tolkuttoman omahyväistä ajatella, että saamalla lapsen saisi samalla myös oivan mahdollisuuden parantaa maailmaa?

Ärtyneitä sanoja hiljaisuuden takaa

2010-10-29T19:45:00.004+03:00

Hei! Kävin 27.10. apteekissanne ostamassa 6 kpl 20 ml ruiskuja, ja apteekkivierailustani jäi minulle varsin ikävä maku. Tarvitsemani ruiskut minulle noutanut työntekijänne kertoi minulle ruiskujen hinnaksi 0,30€/kpl. Kassalla ostoksiani maksaessani hinnaksi kuitenkin kerrottiin yllättäen 0,45€/kpl, ja kassalla työskennellyt työntekijänne kertoi minulle hintaeron syyksi sen, että ruiskut ovat 15 senttiä kalliimpia silloin, kun niitä ostetaan "ei-lääkinnällisiin tarkoituksiin". Millä perustelette hinnoittelunne?

Vaikka kyse onkin pienistä rahasummista, on 50 prosentin nousu tuotteen hinnassa mielestäni kohtuuttoman suuri. Ja vaikka hintaeroa ruiskuille tulisi vaikkapa vain prosentin verran, olisi hinnoitteluperiaatteenne mielestäni edelleen vahvasti kyseenalainen. Jäin miettimään sitä, voiko tällainen hinnoittelu olla millään tavalla oikeutettua, sillä sehän asettaa asiakkaat eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden. Millä perusteella apteekki katsoo tarpeelliseksi ottaa kantaa asiakkaansa ostaman ruiskun käyttötarkoitukseen? Onko hinnoittelunne tarkoituksena vain rajoittaa ruiskujen ostoa tietyissä ihmisryhmissä, vai onko sille jokin pitävämpi, ei-syrjivä peruste? Ymmärrän toki, että apteekeilla on varmasti oikeus jossain määrin valita asiakkaansa, mutta ruiskujen hinnoittelukäytäntönne ei ole asiakkaiden valitsemista vaan eriarvoistamista - asiakkaat joka tapauksessa ostavat tarvitsemansa ruiskut, mutta osa joutuu vain maksamaan niistä 50% korkeamman hinnan.

Oma tilanteeni oli vielä siltäkin kannalta mielenkiintoinen, että itse asiassa ostin ruiskuja nimenomaan lääkinnällisiin tarkoituksiin: olen mieheni kanssa lapsettomuushoidoissa, ja ostin ruiskuja tätä tarkoitusta varten. Millä perusteella työntekijänne päättelevät (asiakkaalta kysymättä), ostetaanko ruiskuja lääkinnälliseen vai ei-lääkinnälliseen käyttöön? Olisiko minun ostettava yhtaikaa kaikki lapsettomuushoitoihin tarvitsemani reseptilääkkeet ja eri kokoiset ruiskut neuloineen (tarvitsen kahta eri kokoa ruiskuja, joista toisiin tulee neula mutta toisiin ei), jotta voisin ongelmitta saada ruiskuni lääkinnälliseen tarkoitukseen käytettävien ruiskujen hinnalla?

Olisin toki voinut kassalla kertoa työntekijällenne, mihin tarkoitukseen ruiskuja ostan, mutten suinkaan ollut kassajonon ainoa asiakas. Koen lapsettomuushoidot sen verran henkilökohtaiseksi asiaksi, etten tahtoisi joutua tekemään niistä tiliä ostoksia tehdessäni. Ruiskujen hinnoittelukäytäntönne on siis paitsi asiakkaita eriarvoistava myös asiakkaittenne yksityisyyden suojan kyseenalaistava.

Vaikka kyse on pienistä rahasummista, koen ruiskujen hinnoittelupolitiikkanne niin huonoksi asiakaspalveluksi, että teen kaikki lääkeostokseni vastedes toisessa apteekissa - huolimatta siitä, että juuri teidän apteekkinne sijaitsee minua lähimpänä ja olisi minulle sikäli kätevin valinta.

********************************************************************************************

Apteekkari vastasi tulikivenkatkuiseen palautepostiini todella nopeasti, vain muutamassa tunnissa. Nykyisenlaiseen hinnoitteluratkaisuun oli apteekissa päädytty sen vuoksi, että apteekilla oli ollut ongelmia suonensisäisten huumeiden käyttäjien kanssa, minkä toki arvasin jo ruiskuja ostaessani. En ole suinkaan ensimmäinen ruiskujen hinnoittelusta pöyristynyt "asiallinen käyttäjä" (suora laina vastaussähköpostista), ja yksihintajärjestelmästä on kuulemma ollut puhetta jo aiemmin, joten nyt siihen sitten vihdoin siirrytään. Mistä vetoa, että vastedes se kaikille yhteinen hinta on 45 senttiä?

Nähdään taas joulukuussa

2010-09-17T17:41:00.004+03:00

Kun keskiviikkona kävelin töihin, naputtelin siinä kävellessäni luovuttajallemme tekstiviestin, jossa kerroin, ettei koti-inseminaatio ollut taaskaan tuonut toivottua tulosta. Kerroin hänelle itsekin itseäni ihmetellen, ettei tuorein pettymys tuntunut kovin pahalta, ei yhtään niin kurjalta kuin edellisen kerran pettymys. Uskoin siihen mitä kirjoitin. Pääsin töihin asti ja ehdin juuri istahtaa työpisteeseeni vaihtamaan päivän kuulumisia kollegoitteni kanssa, kun yksi kollegoistani julkisti riemu-uutisen: hän kertoi kaikille, että on jo viidennellä kuulla raskaana. Uutisesta seurasi yleinen riemu ja loputon halaus- ja onnittelukierros, johon osallistuivat kaikki paitsi minä. Olin ehtinyt onnitella jo aiemmin kesällä, sillä kollegani oli paljastanut raskautensa minulle jo aikaisemmin. Mutta en minä sen vuoksi onnittelujonoa väistänyt.

Kollegan raskaus ei tullut minulle järkytyksenä, mutta oma reaktioni työkavereideni yleiseen riemuun kylläkin: minusta tuntui siltä, etteivät polveni kanna kehoani eivätkä silmäluomeni pysty pidättelemään ulos pyrkiviä kyyneleitäni, joten pakenin katseita vessaan. Suljetun oven takana purskahdin lohduttomaan itkuun, joka ei suostunut lakkaamaan. Itkin ja itkin, niistin nenää ja itkin taas lisää. Itkin niin kauan, että lopulta minun oli pakko sanoa esimiehelleni, etten hallitsemattomalta itkukohtaukseltani pysty tekemään töitä, ja hän lähetti minut myötätuntoisten sanojen saattelemana kotiin. Kotona itkin ja nukuin, ja herättyäni itkin taas. Torstaina palasin töihin ja vietin mukavan työpäivän, mutta kotimatkalla itkin junassa. Tänään olen tehnyt etätöitä kotoa käsin, mutta työtehoni on ollut surkea, sillä puolet päivästä olen itkenyt. Se siitä murheettomuudesta.

Minä olen väsynyt. Lapsensaantiyritys on vallannut aivan liian suuren osan elämästäni, eikä tilanne ole minulle hyväksi. Minun on vaikea sietää tilannetta, jota en itse voi kontrolloida. Minulla on voipunut, turvaton ja riittämätön olo, ja minä luulen, että parasta olisi taas ottaa vähän lisää omaa tilaa. Blogini hiljenee määräajaksi. Bloggauksen myötä olen saanut paljon vertaistukea, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, ettei bloggauskaan tee minulle hyvää. Blogini kautta olen turhan vahvasti kiinni raskautumisyrityksessämme, ja minä haluan nyt irti.

Klinikkakäynnit ja inseminaatiot jatkuvat, mutta yritän sysätä ne elämäni marginaaliin. Haluan keskittyä muuhun: tahdon keskittyä juhlimaan mieheni kanssa kolmivuotishääpäiväämme ja ajella taas seuraavana päivänä pikkuruisella autollamme (ei todellakaan mikään perheauto!) maalle rapsuttamaan anopin mäyräkoiraa. Aion tutustua metsäkappaleeseen, jonka mieheni kanssa juuri ostimme. Meidän metsäämme kuuluu rutosti töitä teettävä taimikko, josta aion huolehtia kaikella rakkaudella, hirvikärpäsparvia uhmaten. Aion kaikin mahdollisin keinoin yrittää aktiivisesti unohtaa sen, että johonkin aikaan jostakin kuukaudesta minä saatan mahdollisesti olla raskaana. Minä aion kerätä matkani varrelta hyvää karmaa.

Pidän marraskuun loppuun asti taukoa sekä oman blogini kirjoittamisesta että muiden lapsenkaipuublogien lukemisesta. Pitäkäähän ystäväiseni hyvää huolta itsestänne.

Kaikille kaikkea hyvää toivoen,

Tuorein toimintasuunnitelma

2010-09-15T11:58:00.000+03:00

Potutuksella on taipumusta kääntyä nopeasti toiminnaksi, ja toimimaan ryhdyin tänään harmistukseni keskellä minäkin. Soitto klinikalle, pikaiset neuvottelut, uusi kontrolliultra-aika. Tohtori oli minun ja mieheni kanssa samaa mieltä siitä, että koska negatiivisesta lopputuloksesta huolimatta viime kierron kemikaalicocktailini tuntui sopivan minulle hyvin, samaa hormonipaukkua kannattaa käyttää myös tässä kierrossa. Annostuksiakaan ei ole tarpeen säätää suuntaan eikä toiseen. Muuta en klinikalta tässä vaiheessa tarvitse kuin vähän lisää piikkejä ja uuden Pregnyl-reseptin; mummonpissareseptistä on puolikas hakematta ja Femar-purkistakin riittää popsittavaa vielä kahteen kiertoon.

Miehemme Fertinovassa on sitä mieltä, että jos raskautuminen ei muutamassa kemikaalicocktailkierrossa onnistu, meidän kannattaisi harkita vakavasti IVF:ään siirtymistä. Meillä on takana jo niin monta täsmäyritystä, että tilastojen valossa minun olisi jo todennäköisemmin pitänyt tulla raskaaksi kuin olla tulematta. Päätimme eilen mieheni kanssa, että kokeilemme tätä strategiaa vielä muutaman kerran, ja jos onni ei ole myötä, vaihdamme toimintasuunnitelmaa lääkärin näkemyksen mukaisesti. Minulla on kahden kaupungin elämää - arkipäivien työasunto Helsingissä, viikonloput kotona Tampereella - jäljellä enää marraskuun loppuun asti, ja jos en siihen mennessä tule raskaaksi, koti-inseminaatiot olivat sitten siinä. Luovuttajamme asuu Helsingissä ja minä pian taas kokoaikaisesti Tampereella, ja kotona yrittämisen jatkaminen nykymuodossaan käy muuton jälkeen jo ihan käytännönkin kannalta hankalaksi.

Pitkäpinnainen mieheni lausui eilen minulle ne samat sanat, joita itse olen näillä palstoilla jo pitkään toistellut: "Minusta rasittavinta tässä on se, että ensin herää toivo, mutta toivoa seuraakin taas uusi pettymys". Outoa kyllä, orastava ajatus IVF:ään menosta on meistä molemmista helpottava. Kävi miten kävi, perheenperustamisyrityksellämme on nyt edes jonkinlaiset ajalliset raamit.

Oivaltavien lohdutusyritysten mitalisijat

2010-09-14T17:07:00.001+03:00

Olen tänään pitänyt itseni mitä kypsimmin kasassa minkäs muun kuin marttyroinnin avulla: olen viihdyttänyt itseäni käymällä läpi kitkeränsuloisia muistoja vähemmän onnistuneista lapsettomuuslohdutusyrityksistä. Kas tässä teille myrkyllisten muisteloitteni mitalistit:

3. "Ainahan te voitte adoptoida!". Alan uupumaton klassikkorepliikki, joka perustuu virhekäsitykseen, jonka mukaan adoptio on paitsi helppoa ja vaivatonta myös mahdollista kaikille. Kunpa asia olisikin niin. Todellisuudessa adoption hakeminen on vuosia kestävä, hankala ja tarkoin säädelty prosessi, jonka lopputuloksesta ei ole minkäänlaisia takeita. Jokaisen adoption hakijan taustat syynätään terveyttä myöten todella tarkasti, ja kansainvälisen adoption hakuprosessin lopputulokseen vaikuttavat paitsi kotimaiset adoptiotoimijat, myös toivotun kohdemaan viranomaiset. Ja mitäpä veikkaisitte, millaiset ovat transtaustaisen suomalaispariskunnan mahdollisuudet adoptoida itselleen jälkikasvua vaikkapa sellaisista tasa-arvon ja ihmisoikeuksien mallimaista kuin Kiina tai Venäjä? Kotimaiset adoptiot puolestaan ovat harvinaisia, ja kotimaisen adoption odotusaika on vielä kansainvälisen adoptionkin odotusaikaa pidempi. Olisi rehellisempää korjata lohdutuslausahdus muotoon "Ainahan te voitte yrittää adoptoida", mutta silloin viesti taitaisi kyllä kuulostaa enemmän vittuilulta kuin lohdutukselta.

2. "Mutta tehän olette yrittäneet vasta niin vähän aikaa!". Lapsensaantiyrityksen kesto ja henkinen uuvuttavuusaste ovat subjektiivisesti koettuja asioita. Yrityksen pituuden arvottaminen ei lohduta vaan loukkaa, sillä se ohittaa toivon ja pettymyksen kierteestä uupuneen oman kokemuksen. Eikö minulla ole oikeutta surra sitä, että kaipaan lasta, mutten toistuvista yrityksistä huolimatta tule raskaaksi?

1. "Kyllä se siitä, kun vain vähän relaatte! Se-ja-se ystäväpariskuntani sai lapsen heti lapsettomuushoidot lopetettuaan. Hoidot stressasivat, mutta kotona puuhastelu oli rennompaa!". Olen saanut näinkin oivaltavan lohdutuskommentin ihmiseltä, joka vallan hyvin tietää minun ja mieheni lapsensaantivaikeuden perussyyn. Mieleni teki kysyä lohduttajalta, että anteeksi, mutta onko sinulta jäänyt väliin jokin olennainen osuus peruskoulun ihmisen biologian oppitunneista - minun mieheni kun on geneettinen nainen, eikä hänellä ole siittiöitä. Siis ei siittiön siittiötä, ei ole koskaan ollut, eikä niitä mistään hänen kroppaansa voi myöskään taikoa. Onhan meilläkin rentoa menoa kotona, mutta jos lopetamme inseminaatiot ja aktiiviset lapsensaantiyritykset, jäljelle jää huvittelutarkoituksissa harrastettua seksiä, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä lapsensaannin kanssa. Tietysti on aina neitseellisen sikiämisen mahdollisuus. Ehkä tuohon jälkimmäiseen pitäisi ymmärtää panostaa enemmän.

Tuhat tulimmaista ja donnerwetter

2010-09-14T08:27:00.004+03:00

Ei se galaksi tainnut meitä kuulla, tai jos sattuikin kuulemaan, päätti kuitenkin olla kuuntelematta. Neljästoista piinapäivä ja kuukautiset ovat aluillaan. Voi perkeleen perkeleen perkele! Onnistuuko tämä ikinä? Kymmenes kerta toden sanoo? Sadaskahdeskymmeneskolmas kerta toden sanoo? Vituttaa ja surettaa. Ei perheenperustamisyrityksen pitäisi tuntua tältä.

Kuuleeko galaksi?

2010-09-01T23:58:00.003+03:00

Alkuviikon vapaapäivieni viettäminen kotona Tampereella ei aivan onnistunut: kun kävin maanantaina Tampereen Avassa ultrattavana, ultraruudulle piirtyi kaksi parikymmenmillistä munasolua (kp 11!), jotka nähdessään lääkäri totesi, että minun olisi paras ajoittaa ensimmäinen koti-inseminaatio vielä samalle illalle. Tuikkasin varmisteluksi vielä 5000 IU Pregnyliä napaani, ja sitten hyppäsin Helsingin junaan.

Junaan ehdittyäni puhelimeni näytöllä alkoi vilkkua Fertinovan nimi. Avan ja Fertinovan yhteistyötä voi vain ihailla: alle tunnin sisällä Ava-käynnistäni Fertinovasta soitettiin minulle jatko-ohjeita, jotka klinikan Inhimillinen Tohtori oli Avasta saamansa faksin perusteella loihtinut. Suunnilleen samat ohjeet olin toki saanut jo Avan lääkäriltä, mutta kuuntelin kertausta ilokseni, sillä olin niin vaikuttunut klinikoiden välisen viestinnän nopeudesta ja ennen kaikkea asiakaspalveluasenteesta, joka molemmissa paikoissa tuntuu olevan kohdallaan.

Kuten heinäkuisessakin yrityskierrossa, myös tällä kertaa olemme noudattaneet kolmen muumimukikohtaamisen strategiaa. Avan lääkäri oli sitä mieltä, että koti-inseminaatiot tulisi ajoittaa maanantaille ja tiistaille, kun taas Fertinova-tohtori kannatti ensisijaisesti keskiviikkoiltaa. Päätimme yhdistää kahden klinikan näkemykset, joten mukitettu on nyt niin maanantaina, tiistaina kuin keskiviikkonakin.

Lauantaina piikitän itseeni pienen annoksen luteaalivaihetta tukevaa Pregnyliä ja neljän päivän kuluttua siitä vielä toisen mokoman, minkä jälkeen lisääntymisohjelmassamme ei tämän kierron osalta ole enää muuta kuin piinailua. Tällä kertaa en voi sortua liian aikaiseen testailuun, sillä tuki-Pregnyl vääristää raskaustestin tulosta, jos testi tehdään liian pian piikin ottamisen jälkeen. Viimeisen Pregnyl-annokseni jälkeinen varoaika on viitisen päivää. On vain löydettävä jostain malttia.

Kuuleeko galaksi? Anna meille plussa; anna meille lapsi! En millään enää malttaisi odottaa sitä, että pääsen oikeasti odottamaan.

Iloinen yllätys!

2010-09-01T17:48:00.002+03:00

Electric Ladylandin Lady yllätti minut iloisesti antamalla minulle elämäni ensimmäisen blogitunnustuksen! Kiitos, yllätys lämmitti mieltäni kovasti. ♥

Tunnustuksen ideaan kuuluu, että jokainen tunnustuksen saanut jakaa sen eteenpäin seitsemälle muulle bloggaajalle ja kertoo siinä sivussa myös seitsemän asiaa itsestään. Minä laitan tunnustuksen ilolla eteenpäin seuraaville ihmisille, joiden kaikkien teksteistä olen saanut arvokasta verkkovertaistukea ja monenmoista ajateltavaa:

1. C blogista Kalapuikon morsian

2. Emmy Aurora

3. Jadekivi blogista Impatient Female

4. Mama blogista Asiasta ja sen vierestä

5. Sydänjää omaa nimeään kantavasta blogista

6. Takussa

7. Tuuli blogista Näkymätön lapsi

Ja lopuksi vielä ne seitsemän asiaa minusta:

1. Minä en yleensä harrasta meemejä, mutta tämä tunnustus ilahdutti minua niin, että tahdoin osallistua ja vieläpä ihan kaikkia sääntöjä noudattaen.

2. Olen 32-vuotias enkä oikein osaa päättää, onko se hyvä vai huono asia perheenperustamistoiveitteni kannalta.

3. Työskentelen kirjastonhoitajana lastenkirjastossa, mikä käy toisinaan tolkuttomasti hermooni paitsi siksi, että kirjastossa vellovat lapsilaumat ovat äänekkäitä ja tottelemattomia, myös siksi, ettei yksikään noihin lapsilaumoihin kuuluvista lapsosista ole minun omani.

4. Elän kahden kaupungin elämää, mutta tahtoisin jo muuttaa maalle.

5. Rakastan musiikkia, keikoilla ja oopperassa käymistä.

6. Uskon kiinalaisen lääketieteen voimaan ja harkitsen shiatsuterapeutin tai akupunkturistin uraa.

7. Olen hoitanut mehiläisiä jo kaksi kesää, mutta mesipistiäistoverini ovat pistäneet minua vain kahdesti.

Oman elämäni sankari

2010-08-27T19:36:00.000+03:00

Minä elän ja hengitän edelleen, vaikka jo kaksi mummonpissa-annosta muhii napani alla! On tässä klinikkalisääntymisessä positiivisetkin puolensa, sillä sen kautta minulle tarjoutuu mahdollisuuksia kohdata ja peitota omia pelkojani. Eilen ja vielä tänäänkin olen ollut oman elämäni suurin sankari - olkoonkin, että sankaruuteni on rakentunut suhteellisen pakon alla. Pistäminen oli yllättävän helppoa, kun keskityin vain itse suoritukseen, enkä sallinut aivojeni harhautua muistelemaan, miten tautisesti aiempien yrityskiertojen Pregnyl-piikit - mieheni pistämät - ovat mahamakkaroitani poltelleet. Mummonpissa-Menopur on yllättäen tuntunut minusta ylipäänsä lempeämmältä kuin Pregnyl, sillä aine ei ole kirvellyt juuri lainkaan.

Maanantaina menen ultraan tutkistelemaan kemikaalicocktailini yhteisvaikutuksia. Minulla on alkuviikko vapaata ja haluan viettää minilomani kotona Tampereella, enkä viitsi pelkän ultran takia lähteä rynnimään Helsinkiin, joten pääsen taas vaihteeksi kurkkaamaan uutta klinikkaa. Tällä kertaa testivuorossa on Ava, jonka kanssa Fertinova on kuulemma jo pitkään tehnyt yhteistyötä. Lähipiirissämme on muutama Ava-lapsi; jospa osa klinikan onnekkuudesta tarttuisi satunnaisvisiitin myötä myös meihin. Taas jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Kemikaalikiertoon!

2010-08-21T11:36:00.007+03:00

Uusi yrityskiertomme alkoi eilen, samana aamuna kun työkaverini julkisti raskautensa kertomalla käyneensä juuri 12. raskausviikon ultrassa. En voinut vastustaa kiusausta vaan kysyin suoraan, kuinka kauan lapsen yrittäminen oli kestänyt: puoli vuotta. Työkaverini totesi, että siinä ajassa epätoivon tunteet olivat ehtineet nostaa päätään jo monet kerrat, sillä kaikki hänen ystävänsä ovat kuulemma poikkeuksetta yhdestä tai kahdesta yrityskierrosta sikiävää sorttia. Niinhän se menee - kovin ovat suhteellisia nämä yritykseen kuluneen ajan kokemukset. Minulla ja tällä nimenomaisella työkaverilla on alusta asti ollut hyvät ja luottamukselliset välit, joten kun lisääntymiskeskustelu kerran oli alkanut, kerroin hänelle minun ja mieheni kahdeksi vuodeksi venähtäneestä yrityksestä. Kollega mietti ääneen, että ei kai vääntänyt veistä haavassani kertomalla raskaudestaan, ja kummallista kyllä, olin rehellinen vastatessani kieltävästi. Maanantaisen Fertinova-vierailun ja uuden sotasuunnitelman myötä minulla on varsin suojattu, optimistinen olo.

Uuden kierron alkamisen kunniaksi olen tänään aamiaista mutustellessani tutustunut uudessa yrityksessä käytettävien lääkkeiden tuoteselosteisiin. Olin tukehtua sienileipääni, kun luin, että Menopur valmistetaan vaihdevuodet ohittaneiden naisten virtsasta! Mä ostan apteekista kovalla rahalla mummojen pissaa! Pregnylin olennainen vaikuttava aine taas on lähtöisin raskaana olevien naisten virtsasta. Onko lääketehtailla jotain jättimäisiä pissimöitä, joissa naiset lirivät suoraan linjastoon?

Tänään kietaisin kitaani ensimmäisen Femarin (joka on muuten rintasyöpälääke - kummallinen ajatus sekin). Niitä viisi päivää, ja sitten neljän päivän ajan mummojen pissaa piikillä napaan. Pistäminen pelottaa edelleen kovasti, mutta kai minun on vain tehtävä tiukka päätös ja ruvettava rohkeaksi. Muistelen etäisesti kuulleeni kaukaisia juoruja siitä, että joku olisi Menopurin piikittämisestä joskus aikoinaan selvinnyt hengissä.

Strategianvaihdos

2010-08-16T23:53:00.004+03:00

En siirtänyt blogiani Twitteriin, vaan pidin sen sijaan pienen loman. Tai tarkemmin sanottuna sekä minä että mieheni pidimme lomaa: lomaa lapsensaantiyrityksistä, lomaa stressistä ja hetken verran myös lomaa työnteosta. Minun lomani sisälsi myös lomaa bloggauksesta ja lomaa lapsiaihetta käsittelevien blogien seuraamisesta. Stressauksen ja harmittelun sijaan olemme tietoisesti keskittyneet ihan muihin asioihin. Olemme hoitaneet mehiläisiä ja keränneet hunajasatoa (200 kg! Me hukutaan hunajaan!), ruokkineet lampaita, ryöpänneet järkyttävän määrän omalla kasvimaalla kasvaneita härkäpapuja, tavanneet muutamia ystäviä, juoneet erinäisiä pullollisia punaviiniä ja käyneet Porissa palvomassa Sharon Jonesia sekä ihmettelemässä Massive Attackia (on olemassa yhtyeitä, joiden live-esiintymisissä on jotakin lähtökohtaisen nurinkurista riippumatta siitä, miltä yhtye kuulostaa livenä). Ja nyt, kun kierron mittainen taukomme on lopussa ja ajatukset ovat taas suuntautumassa kohti uutta yritystä, olemme kuunnelleet autossa M. A. Nummisen lastenlauluja ja nauraneet itsellemme, nauraneet katketaksemme:

Henkilöauto ja kuorma-auto asuivat yhdessä.
Yhtenä päivänä henkilöauto puheli ihmeissään:
"Täällä me ollaan jo vuosikaudet majailtu kaksistaan,
eikä vain ole vilaustakaan näkynyt lapsista.

Eikös jo oisi meidänkin aika hankkia lapsia,
ennen kuin ollaan aivan romuja, peltihapsia?"
Kuormuri sanoi: "Pannaan heti vetämään tilaus,
eihän se ole kuin pikkuinen soitto ja puhelimen kilaus."

"Halloo, halloo, halloo onko sairaala?
Tilaamme nyt lapsen ilman mutkia.
Voimmeko me heti tulla noutamaan?
Ei kai niitä tarvitse ees tutkia?"

(M. A. Numminen: Auto synnyttää)

Loma teki tehtävänsä, ja askeleeni olivat kevyet, kun tänä aamuna astelin uusissa mainadinpunaisissa kävelykengissäni kohti oivaa klinikkaa ja sen inhimillistä lääkäriä, jonka kanssa olin sopinut pienen strategiapalaverin. Lääkäri kutsui minut vastaanottohuoneeseensa etunimeltä, vaikka olemme tavanneet vain kerran aikaisemmin, ja sai minut kaikesta klinikkavarautuneisuudestani huolimatta saman tien puolelleen. Tapaaminen oli yhtä mukava kuin tammikuinen ensikäyntikin.

Neljän epäonnistuneen klinikkainseminaation ja neljän epäonnistuneen koti-inseminaation jälkeen olemme päättäneet vaihtaa jälleen sotasuunnitelmaa. Siinä missä aiemmat muumimukikierrokset on vedetty luomuna, seuraavaan kiertoon kokeillaan melkomoista kemikaalicocktailia: luvassa on Femaria, Menopuria ja Pregnyliä. Sain klinikalta juuri sitä, mitä mieheni kanssa toivoimmekin, eli hormonaalista tukea tuleviin koti-inseminaatioihin. Femarilla ja Menopurilla on tarkoitus tukea munasolun ja kohdun limakalvon kasvua ja Pregnylillä taas saada munasolu irtoamaan oikeaan aikaan. Pregnylin avulla olisi tarkoitus myös ovulaation jälkeen edelleen tukea kohdun limakalvoa - puolikas Pregnyl-piikki kahtena peräkkäisenä viikkona ovulaation jälkeen riittää kuulemma tähän, mikä oli minulle täysin uutta. Ajoitus tehdään tällä kertaa LH-testauksen sijaan ultralla ja irrotuspiikillä. Menopurin ja Pregnylin pistäminen pelottaa minua, mutta yleisesti ottaen olen optimistisella ja levollisella mielellä.

Piakkoin alkavassa uudessa yrityskierrossa popsin pillereitä ja piikitän vatsanahkaani suloisia hormoniannoksia, mutta käyn edelleen myös akupunktiohoidoissa, joissa olen käynyt koko kesän. Akupunktio ja tulineulat tuovat minulle voimaa ja rentoutta, joista kumpaakaan minulla ei tämänhetkisessä elämäntilanteessani ole liikaa (Toim. huom.: lapsensaantiyritys ei ole ainoa tällä hetkellä läsnä oleva stressitekijä, mutten koe niiden muiden olevan niin suuria, ettäkö niiden vuoksi raskautumisyrityksiä kannattaisi lykätä). Seuraava yrityskierto on siis luova yhdistelmä kiinalaista ja länsimaista lääketiedettä sekä ei-heteronormatiivista lisääntymispyrkimystä. Saisikohan raskausmahdollisuuksia säätelevältä kosmiselta todennäköisyyspoliisilta lisäpisteitä omaperäisyydestä?

"Kyllä, kyllä, kyllä, täällä sairaala.
Täynnä joka paikka, huoneet, parvet on.
Onhan täällä ipanoita tarjolla.
Tahdottekos lapsen, jolla sarvet on?"

Lääkärin vastaanotolla kerrottiin autoille:
"Lapsia täytyykin odottaa, painukaa talleille!
Jommankumman lihoa kuuluu, ennen kuin synnyttää.
Mitään ruokaa kotona ei nyt kannata säilyttää."
Kumpikin auto suuria lasteja siemaisi sisäänsä,
bensiinitankki ja tavaratila niin täyteen kuin ikinä.
Odottivat sitten jännittyneinä, mitä siinä tapahtuu,
kunnes vihdoin puhelimen ääni korviin kantautuu:

"Halloo, halloo, halloo täällä sairaala.
Nyt on sitten lapsi teidän perheessä!"
Autot kaasuttivat sinne nuolena:
moottoripyörä lojui sängyssä!
Autot oli ihmeissään, mut lääkäri
hymyili ja sanoi: "Sille antakaa
samaa ruokaa, jota syötte itsekin,
niin se kasvaessaan neljä pyörää saa."

Näyttävä sisääntulo

2010-07-22T19:00:00.001+03:00

Sieltä se taas rynnisti, uskollinen toverimme Punainen Peikko. Tällä kertaa mukana oli väkevän draaman tuntua: Peikko suoritti entreensä tänään pari päivää rutiiniaikataulusta myöhässä, vaan ei silti pettänyt. Ehdin nakertaa kynteni ja testata kaksi negaa. Ehdin huomata, että iltapäivälehden kannessa komeili vahinkoraskaaksi tullut isoäiti, jonka sterilisaatio ei sitten ollutkaan ihan toiminut.

Kitkeränä harkitsen blogini siirtämistä Twitteriin. Runosuoni on tällä hetkellä siinä määrin negatiivisten tunteiden kuivattama, että toivon ja pettymysten jatkuvan kierron raportointiin riittäisi vallan hyvin tekstiviestimittakin. Tweet, tweet.

Uneton muumimukittaja

2010-07-08T00:05:00.002+03:00

Kuumuus on hidastanut ajatuksenjuoksuni, saanut minut katsomaan televisiosta MM-jalkapalloa ja imaissut itseensä myös yöuneni. Olen nukkunut koko hellejakson ajan huonosti, ja viime yönä nukuin vain muutaman silmänräpäyksen. Kun sitten tänä aamuna raahauduin kirjavien silmäpussieni perässä työpaikalle, kollegani komensivat minut takaisin kotiin vedoten siihen, että näytin niin voipuneelta, "että vierestä katsominen alkaa ihan itkettää". Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että satunnainen unettomuusjakso ei ole mikään syy keskeyttää normaalielämää, joten hetken mietin, pitäisikö inttää vastaan ja jäädä työmaalle säikyttelemään lapsiasiakkaita. Väsymys kuitenkin voitti pyhät periaatteeni, ja painelin ensimmäisellä junalla takaisin kämpille. Onnistuin nukkumaan pari tuntia, ja horteestani havahduttuani tein ovulaatiotestin: 18. kiertopäivä ja vihdoinkin plussa.

Kuumuudesta huolimatta täällä on viime päivinä muumimukitettu suorastaan urakalla. Päätimme viime yrityskierrossa, että jos silläkään kertaa ei tärppää, seuraavassa kierrossa kokeilisimme Sateenkaariperheet ry:n nettisivuillakin suositeltua kolmen koti-inseminaation taktiikkaa: yksi inssi paria päivää ennen oletettua ovulaatiota, toinen plussapäivänä ja kolmas plussapäivää seuraavana päivänä. Inseminaatioita onkin nyt tehty kolme, mutta ensimmäisen ajoitus meni ihan totaalisen pieleen, sillä kuriton lihani ei nöyrtynyt ennusteiden äärellä. Tämän kierron ensimmäinen mukikohtaaminen tapahtui 14. kiertopäivänä, mutta plussaa ovulaatiotestitikkuun odotellessa 14. päivän siittiöpolot lienevät jo ehtineet päästä hengestään. Käytännössä tästäkin siis tuli kahden muumimukin yrityskierto, mutta mikäs siinä. Yhdelläkin yrityksellä per kierto kuuluu tulleen tärppejä.

Ovulaatiotestit ovat jälleen herättäneet minussa hienoista ihmetystä. Olen testaillut toisinaan Clearbluen pöyristyttävän kalliilla ja hävettävän epäekologisella digimittarilla (Siis miten voi olla mahdollista, ettei mokomaan mittariin voi ostaa testitikkuja erikseen, vaan paketeissa on aina mukana sekä mittari että tikut?) ja toisinaan taas Kotitesti-verkkokaupan omilla liuskatesteillä, enkä ole oikein missään vaiheessa osannut luottaa täysillä kumpaankaan testiin. Clearblue jätti näyttämättä plussan joskus muinoin klinikkainseminaatiota yritettäessä, vaikka ultra hieman myöhemmin osoitti ovulaation tapahtuneen. Viime aikoina puolestaan liuskatestit ovat antaneet minulle vaikeasti tulkittavia tuloksia, joten tässä kierrossa testasin kokeeksi rinnakkain molemmilla vaihtoehdoilla. Clearblue näytti iloisesti plussaa - vähän liiankin iloisesti, jos minulta kysytään, sillä LH-piikkiä symboloiva Clearblue-hymynaama ei herätä minussa helliä tunteita vaan pikemminkin myötähäpeän sekaista aggressiota. Tänään yhtaikaa digitestin kanssa tekemäni liuskatesti kuitenkin näytti vain puolivahvaa viivaa, joka testausohjeiden mukaan pitäisi tulkita negaksi. Päätimme uskoa hymynaamaa, joten mukitettu on myös tänään. Mutta olisiko jollakulla siellä ruudun takana kokemuksia luotettavasta ovulaatiotestistä? Harmittaa tämä arpominen, joten arvostaisin vinkkejä. Siis ihan vain pikkukakkosen varalle, sillä esikoisenhan olemme toki saattaneet alulle jo tänään...

Kiitollisuutta

2010-06-20T23:27:00.002+03:00

Tyytyväisyys on vaikea laji

Maailma on täynnä joutavaa marinaa

Haluu, haluu, haluu, mut ei saa mitä haluu

Sit ku saa mitä haluu, ei haluu mitä saa

Kunnes jonain päivänä kenties tajuaa

(---)

vain rakkaus kelluu, muu vajoaa

Kiitollisuutta

Helposti saattaa unohtuu

ettei elontie tää itsestäänselvyys oo

Se oli niin pienestä kii

Tie oli vaarallinen, mut jäätiin henkiin

Se saattas kostautuu, jos mä sen teen

et mä nostan pilviin pään

tai humallun maallisesta materiasta

enkä pidä elämänlahjaa enää minään

Kiitollisuutta

Mä haluun nähä kiitollisuutta

Pitää olla kiitollisempi

Ja joka päivä, joka ilta vain enempi

Kiitollisuutta

Mä haluun nähä kiitollisuutta

Pitää olla kiitollisempi

Kiitollisempi

Aina jotain puuttuu ja jotain uupuu

kun pitää saada rastia joka ruutuun

Ei maallinen mieli voi muuttuu

Mut annan kiitosta sille kelle kiitos kuuluu

(---)

Kiitollisuutta

Mä haluun vähän kiitollisuutta

Pitää olla kiitollisempi

Ja joka päivä, joka ilta vain enempi

(---)

Vaikkei kaikki ookaan perfektii

pelkkää simaa ja serpentiinii

välil on hyvä ottaa perspektiivii

laajentaa näköpiirii

Ja kun näkee maailman

avaraa ja julmaakin kenties huomaakin

On paljon mitä ottaa selviönä

Mullekin alkaa selvitä pikku hiljaa

Olen siunattu lapsesta saakka

Olin äitini siunattu taakka

(---)

Kiitollisuutta

Mä haluun nähä kiitollisuutta

Vähän enemmän kiitollisuutta mun sydämeen

Mihin ikinä mä meen

Pitää olla kiitollisempi

Ja joka päivä, joka ilta vain enempi

Pitää olla kiitollisempi

Kiitollisempi

Tyytyväisyys on vaikea laji

Maailma on täynnä joutavaa marinaa

Haluu, haluu, haluu, mut ei saa mitä haluu

Sit ku saa mitä haluu, ei haluu mitä saa

Kunnes jonain päivänä kenties tajuaa

Ahaa!

Kiitollisuutta

Mä haluun vähän kiitollisuutta mun sydämeen

Kiitollisuutta

Mitä ikinä mä teen

Mihin ikinä mä meen

Jukka Poika: Kiitollisuutta

Kp 1.

Mahtavaa!

2010-06-14T21:39:00.000+03:00

Toisen piinaviikon ensimmäinen päivä toi mukanaan hyvää mieltä ja lisää optimismia: Ovumiassa tehtyjen klinikkahoitojemme Kela-korvaukset pätkähtivät tililleni tänään! Kela toisin sanoen päätti omassa byrokraattisessa erehtymättömyydessään, että transsukupuolisuus on kelpo syy lapsettomuudelle! Minä olen todella yllättynyt ja ihan älyttömän iloinen. Rahallisesti päätöksellä ei ole meille kovin suurta merkitystä, sillä Kelan korvaustaksat ovat mitä ovat, mutta periaatetasolla päätös on hyvin tärkeä: tämä tarkoittaa sitä, että miestäni on Kelan taholta kohdeltu tässä asiassa juuri niin kuin pitääkin. Vänkäys ei yltynyt lisäselvityspyyntöä kummemmaksi. Sekä minä että mieheni olemme Kelan päätöksestä myös huojentuneita, sillä jos päätös olisi ollut miinusmerkkinen, meidän olisi täytynyt ihan periaate- ja itsearvostussyistä aloittaa tappelu kasvotonta byrokratiaa vastaan. Yllättäen säästyimmekin nyt siltä vaivalta. Näen, että tämä on pieni mutta - ainakin henkilökohtaisella tasolla - tärkeä sukupuolipoliittinen voitto, jota minun on ehkä tiedon ja toivon jakamisen nimissä mentävä myös mainostamaan Setan ja Sateenkaariperheiden keskustelufoorumille.

Kaiken huojennuksen keskellä mielessäni pyörii kuitenkin vahvana ajatus siitä, että on kyllä aika kamalaa, että ihan tosissani odotin meidän joutuvan taistelemaan Kelan kanssa. Onko syrjintää tietyiltä tahoilta olettava positioni lähellä itsesyrjintää, vai onko se itse asiassa vain... realismia?

Vähäpiinaista piinaa

2010-06-08T21:22:00.006+03:00

Katselen viidennen kerroksen ikkunasta, kun naapurissa asuva isä ja hänen alakouluikäinen poikansa valmistautuvat hyppäämään moottoripyörän selkään. Poika on ilmiselvästi täpinöissään, asettelee kypärää päähänsä yhä uudelleen ja steppaa pyörää tarkastelevan isänsä vierellä malttamattomin askelin. Lopulta isä saa ajokin lähtövalmiiksi ja poika kiipeää yllättävän tottuneen oloisesti pelkääjän paikalle. Kaksikko karauttaa pihakoivujen välistä vilkkaalle ajotielle ja minä seuraan katseellani, kuinka moottoripyörä sulautuu osaksi autojen letkaa ja katoaa sitten horisonttiin.

* * *

Juoksen asuintaloni monia portaita alaspäin; minulla on kiire bussiin. Alaovella hidastan kuitenkin vauhtiani, sillä huomaan pihalla pienen kiharapäisen pojan, joka tanssii äitinsä ympärillä. Unohdan kiireeni ja jään hetkeksi katselemaan sivusta. Poika loikkii ja laulaa, enkä pysty muistamaan, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä paljaan iloiset kasvot.

* * *

Istun työpisteessäni kirjaston lastenosaston palvelutiskin takana, kun tiskin ääreen astelee pieni tyttö. Selkäni taakse jäävää seinää koristaa lintujuliste, jota tyttö nyt osoittaa sormellaan ja kysyy: "Kuka ton julisteen on tehny?". "Minä", minä vastaan, ja tyttö reagoi: "Ihaaaaana!". Sydänalassani läikähtää, ja ilokseni pieni ihminen haluaa vielä jatkaa jutustelua; hän kysyy minulta tusinan verran ammatillisia kysymyksiä ja edellyttää niihin seikkaperäisiä vastauksia. Tyttö julistaa ryhtyvänsä kirjastontädiksi heti, kun kasvaa isoksi.

* * *

Minulla oli eilen hyväntuuliset muumimukitreffit Herra X:n kanssa. Toisin kuin viimeksi, tällä kertaa yrityksen ajoitus oli kaikella todennäköisyydellä jokseenkin täydellinen, ja olo on jälleen kerran optimistinen. Ensimmäinen piinapäivä meni naureskellessa eilistä oivallustani: tajusin, kuinka perinjuurin kummallista on, että joku perheemme ulkopuolinen mies tietää kuukautiskiertoni kulun ja osaa lähettää minulle kiertooni liittyviä tekstiviestikysymyksiä aina aivan oikeaan aikaan. Luovuttajaamme lainatakseni, ei tällaiseen asiaintilaan voi suhtautua mitenkään muuten kuin huumorilla!

Eileithyian yökirja

2010-06-01T00:58:00.003+03:00

Pitkään asiaa harkittuani olen päättänyt tehdä tunneasioissa linjavedon: perustin uuden, salasanallisen blogin, johon vastedes ilmestyvät ne tekstini, jotka käsittelevät minun ja mieheni perheenperustamisyrityksen tunnepuolta. Tämä alkuperäinen blogini puolestaan jatkaa informatiivisemmalla linjalla. Linjavetoni taustalla on se monen bloggaajan toteama ongelma yhtäältä vertaistuen tarpeen ja toisaalta yksityisyyden toiveen välisestä ristiriidasta. En halua luopua blogimaailman vertaistuellisuudesta, mutten myöskään enää koe, että voin kirjoittaa tähän kenen tahansa luettavissa olevaan blogiin kovinkaan yksityisiä tuntemuksia. Yrityksemme venyessä lapsentekoon liittyvä tunneskaalani on laajentunut, enkä ole enää valmis kirjoittamaan kaikesta yhtä avoimesti kuin blogini alkutaipaleella.

Jos haluat päästä salasanan taakse, laita minulle sähköpostia osoitteeseen eileithyia1978(miumaumou!)gmail.com ja kerro muutama sana itsestäsi. Haluan ainakin jollain tasolla tietää, kuka uutta blogiani lukee. Tämä on myös anonyymilukijoilleni oiva tilaisuus tulla kaapista ulos!

Nähdään salasanan takana,

Aiesopimus

2010-05-26T10:33:00.006+03:00

Minulta kysyttiin jokin aika sitten kahvikupin äärellä, mitä minä ja mieheni tarkalleen ottaen olemme sopineet luovuttajamme kanssa. Kysymyksen myötä havahduin siihen, etten tosiaan ole tullut käsitelleeksi asiaa täällä blogin puolella, vaikka bloggaukseni perusajatuksena on ollut paitsi purkaa omia tuntemuksiani myös tuottaa tarjolle kokemusperäistä tietoa transtaustaisen parin perheenperustamismahdollisuuksista. Paikkaan onnahdukseni tässä ja nyt!

Ennen ensimmäiseen muumimukiyritykseen ryhtymistä teimme luovuttajamme kanssa niin sanotun aiesopimuksen, toisin sanoen konkreettisen sopimuksen siittiöiden luovuttamisesta. Aiheesta löytyy materiaalia sekä painettuna tekstinä että verkosta, ja me laadimme oman aiesopimuksemme Sateenkaariperheen ABC-kirjasta löytyvää mallia myötäillen.

* * *

AIKOMUSPÖYTÄKIRJA: LUOVUTUSSOPIMUS

Tähän pöytäkirjaan on kirjattu Eileithyian, Aviomiehen ja Herra X:n välillä käytyjen keskustelujen kuluessa saavutetut yhteiset näkemykset ja aikomukset suunnitelmasta, jonka tarkoituksena on saada lapsi, jonka äiti on Eileithyia ja isä Aviomies. Herra X toimii luovuttajana, jolla ei ole halua eikä pyrkimystä lapsen isyyteen. Konkreettisen suunnitelman laatiminen on aloitettu maaliskuussa 2010.

Olemme sopineet yksimielisesti seuraavaa:

Ennen ensimmäistä luovutusta Herra X käy infektiotesteissä.
Raskauden yrittäminen tapahtuu koti-inseminaatiolla.
Koti-inseminaatiot aloitetaan huhtikuussa 2010 ja yrittämistä jatketaan 6 kk - 1 v. Jos tarpeen, jatkosta sovitaan erikseen.
Luovutukset ja koti-inseminaatiot tapahtuvat pääsääntöisesti Eileithyian työasunnolla. Kellonajoista sovitaan osapuolien kulloistenkin aikataulujen puitteissa.
Koska lapsi syntyy avioliitossa, lapsen isyyttä ei ole tarpeen tunnustaa, vaan isäksi merkitään yhteiskunnallisten oletusarvojen mukaisesti Aviomies, eikä Herra X vaadi isyyttä itselleen.
Herra X voi halutessaan olla läsnä lapsen elämässä soluja luovuttaneen perhetuttavan roolissa.
Eileithyia ja Aviomies saavat kertoa luovuttajan henkilöllisyyden lapselle myös silloin, jos Herra X ei halua henkilökohtaisesti tutustua lapseen.
Kaikilla osapuolilla on täysi vapaus kertoa lapsesta ja lapsen hankkimiseen johtaneista tapahtumista oman harkintsa mukaan tämän pöytäkirjan ulkopuolisille henkilöille asian missä vaiheessa tahansa.

Tätä pöytäkirjaa on laadittu kolmena yhtäpitävänä kappaleena, yksi kullekin osapuolelle.

Helsingissä 12.4.2010.

Herra X

Aviomies

Eileithyia

* * *

Sopimus ei ole juridisesti sitova, mutta se on silti hyvä tehdä, sillä se toimii oivallisesti eettisenä ohjenuorana ja kaikkien osapuolten välisenä luottamuksen osoituksena. Kun kaikki yhdessä sovittu on kirjattu ylös, alkuperäiseen sopimukseen on mahdollisissa unohduksen tai erimielisyyden tilanteissa myös helppo palata.

Positiivisuuslainaamon satoa

2010-05-23T21:37:00.001+03:00

Jadekivi pitää hienoa kuvablogia, josta sain tänään lainaksi positiivisia ajatuksia:

Suosittelen Jadekiven positiivisuuslainaamoa lämpimästi kaikille, jotka tämän suosituksen näkevät! Näissä kuvissa on kauneutta, voimaa ja tunnetta.

Taas sitä tulee

2010-05-23T13:18:00.005+03:00

Verta nimittäin. Tänään on jälleen kerran kierron ensimmäinen päivä. Sen negatiivisten piirteiden taltuttamiseksi päätin kasata tähän listan asioista, jotka piristävät minua juuri tänään:

Perjantain Hesari, jota innostuin lukemaan vasta tänään ja jossa oli sympaattinen juttu pyöräilystä. Haluan ostaa mummopyörän ja lähteä polkemaan! Olisiko kellään myydä mulle fillaria?
Mangoldinsiemenet, jotka lepäävät keittiön pöydällä odottamassa pääsyä kasvimaan multiin. Bright lights on maailman kauneinta mangoldia, josta aion kesällä loihtia satumaisia salaatteja, piiraita ja kääryleitä.

Tampereen keskustorilla tänä viikonloppuna järjestettävä kasvissyöntifestari Vegfest. Olin tyystin unohtanut koko tapahtuman, ja eilen liikutuin ihan kunnolla löytäessäni festarit vahingossa. Vähän yllättävä mutta mukava reaktio. Tänään on mentävä keskustorille syömään!
Claes Anderssonin muistelmateos Jokainen sydämeni lyönti. Ihana ja inhimillinen, rajallisuutta ymmärtävä ja tunnustava kirja. Niin ihana, että lupasin jopa kirjoittaa siitä paikallislehteen pienen kesäkirjasuositusjutun. Spontaanista kirjoituslupauksestanikin olen iloinen; moinen spontaanius tekee minulle hyvää.
Kesäsade. Se viilentää varpaita ja sen ansiosta Tampereen usein kehnoa kaupunki-ilmaa on tänään kevyt hengittää.
Mieheni on tänään pukeutunut vuosia vanhaan Tampere Film Festival -paitaan, johon on kirjoitettu sana lyhytelokuva häkellyttävän monella eri kielellä. Olen aina pitänyt paidasta kovasti, sillä itseään varioiden toistavassa listassa on jotakin taianomaista: "lyhytelokuva, kurtzfilm, filmat qasir, kisä filmi, filam fupi---". ♥

Ehkä se on kuitenkin vain ajan kysymys.

Tulta

2010-05-17T23:34:00.004+03:00

Kävin viime viikolla tapaamassa ensimmäistä kertaa kiinalaisen lääketieteen spesialistia. Hän kyseli paljon, kuunteli vielä enemmän, tunnusteli talvipulssiani ja totesi, että minuun on saatava lisää tulta. Hän pisteli minua tulineuloilla ja kummallista kyllä, se oli ihanaa; tarkkasilmäinen voi vieläkin huomata käsissäni, jaloissani ja vatsassani pikkuriikkisiä palovammoja.

Tänään kävelin itsekseni Tampereen aamussa, tunnustelin rauhassa yhä korkeammalle hilautuvaa aurinkoa ja iltavuoropäiväni vapauden tuntua. Aleksis Kiven kadulla pysähdyin lukemaan katukiveykseen kaiverrettua Lauri Viitaa. Aivan yllättäen löysin Viidan kupeesta tulta:

Jos suru savuaisi,

maa peittyisi savuun.

Ja silti tämänkin surun alla on tuli,

sydämeni palaa, eikä kulu.

Eeva-Liisa Manner

Nyt on kahdeksas piinapäivä, mutta tällä kertaa peruspiina on pysynyt poissa. Huomenna tapaan neulanaisen uudelleen.

Kiva, lisää kelattavaa!

2010-04-28T17:25:00.004+03:00

Päivän kohokohta: Kelalta saapunut kirjekuori, jonka sisältö penää selvitystä (Lue: lääkärin lausuntoa) mm. puolisoni lisääntymisasioihin liittyvästä sairaushistoriasta. Selvitysaikaa ruhtinaallinen viikko; välissä tietysti vappu. Miksi helvetissä Kelaan lähettämissämme papereissa oleva lääkärin merkintä "azoospermia" ei riitä?

En nyt millään jaksaisi olla marginaalissa.

Limbo number five

2010-04-25T10:34:00.007+03:00

Inte gravid, ei raskaana.

Pettymyspäivän kunniaksi olen ajatellut epärakentavia ajatuksia. Lueskelin tupakan vaikutuksista naisen hedelmällisyyteen, ja löysin lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n sivuilta tiedon, jonka mukaan raskausaikana tupakoineiden äitien lapset saavat itselleen vain 80% normaalista lisääntymispotentiaalista. Minun äitini tupakoi tyynesti läpi ainokaisen raskautensa, ja minulla on tästä jopa komeaa todistusaineistoa: valokuva, jossa aivan viimeisillään raskaana oleva äitini istuu pallomahansa kanssa portailla 70-luvun kampauksessaan, tupakka hampaissaan, tietysti. Lisäksi löysin jostakin muualta - en enää edes muista mistä - lähteen, joka lateli tutkimustuloksia siitä, kuinka suuri negatiivinen vaikutus myös passiivisella tupakoinnilla on hedelmällisyyteen. Minä olen tupakoinut passiivisesti kaksi askia päivässä pitkälle teini-ikään asti. Jos näitä tutkimustuloksia on uskominen - ja miksei olisi? -, tieto tosiaan lisää tuskaani.

Pääni sisällä kitisee kimeä-ääninen kantelunärhi, joka spekuloi, ovatko liika tupakalle altistuminen ja sittemmin karttunut ikä torpedoineet lisääntymismahdollisuuteni kokonaan. Pääni ulkopuolelta kuulen toisen äänen, mieheni äänen, joka sanoo: "Tämä oli vasta viides yritys, joten ei ole mitään syytä epäillä, ettetkö voisi tulla raskaaksi. Parin viikon päästä yritetään uudelleen". Mieheni on ilmeisen oikeassa. Päätän keskittyä kuuntelemaan hänen ääntään, ja närhen yritän unohtaa.

Dpo 7

2010-04-20T19:01:00.004+03:00

Halutaan ostaa: iso ämpärillinen malttia.

Mambo number five

2010-04-14T23:16:00.002+03:00

Näin pari yötä sitten taas perheenperustamisunta. Unessa minä ja mieheni seurasimme luovuttajaamme pitkin metsäpolkua; luovuttaja kulki edellä ja me hieman hänen jäljessään, mutta olimme selkeästi samaa seuruetta. Jonkin matkaa kuljettuamme huomasin, että luovuttajan ojennetusta käsivarresta roikkui pieni lapsi, kippurassa kuin apinanpoikanen. Mitä pidemmälle metsään kuljimme, sitä suuremmaksi lapsi kasvoi. Lopulta pieni ihminen oikaisi jalkansa sen merkiksi, että oli nyt kasvanut riittävän suureksi irrottaakseen otteensa luovuttajan käsivarresta, ja luovuttajamme siirsi lapsen minun ja mieheni syliin. Viehättävä uni, mutta väkisinkin tulee mieleen, että eikö alitajuntani tämän parempaan pysty?

Ensimmäinen ihkaoikea muumimukitus - tai itse asiassa muovimukitus - on nyt koettu. Kokemus oli kenties hivenen absurdi, mutta absurdiudessaankin erittäin positiivinen. Tänään pitäisi olla viidennen konkreettisen raskautumisyrityksemme kolmas piinapäivä, mutta olen ollut niin hyvällä mielellä, etten ole muistanut piinailla laisinkaan. Piinailun poissaolo johtunee siitä, että koti-inseminaatio oli henkisesti niin helppo ja kevyt kokemus, ettei se ole jäänyt klinikkakuvioiden lailla mieleen surisemaan. Lapsentekoajatusten sijaan pääni on viime päivinä täyttynyt ihan muista, hyvin arkisistakin ajatuksista, mikä on klinikkakokemuksiini verrattuna täysin ennenkuulumatonta. Otan tavoitteekseni selviytyä suurinpiirtein piinavapaasti ensi viikon loppuun asti.

Kateuden (epä)logiikka

2010-03-25T22:00:00.002+02:00

Kun viimeksi kävin vanhempieni luona, minun ja mieheni klinikkaharrastuksista mitään tietämätön isäni kertoi minulle iloisena, että 22-vuotias serkkuni on raskaana. Taivuttelin kasvoilleni jollakin tapaa hymyä muistuttavan ilmeen ja totesin, että sepä mukavaa; ensireaktioni oli kuitenkin hillitön kateus ja aivan tavaton potutus. Serkkuhan on minua kymmenen vuotta nuorempi! Kymmenen vuotta! Kitkerinä kolmekymppisinä spekuloimme mieheni kanssa serkkuni ja hänen poikaystävänsä välillä käytyä perheenperustamiskeskustelua:

- Tehäänks vauva?

- Joo, tehään!

Sitten ne mokomat teinit kaikella todennäköisyydellä vain menivät makuuhuoneeseen, laittoivat valot pois päältä ja tekivät positiivisen raskaustestin parin viikon päästä. Moukkamaista!

Kun eilen join iltakahvia nelikymppisen ystäväni kanssa, hän kertoi minulle tulleensa ihan vahingossa raskaaksi ja olevansa alkujärkytyksen jälkeen asiasta iloinen. Yllätin itseni spontaanilla reaktiollani: "Ihan mahtavaa!! Onnea!". Yritin kaivella itsestäni kateuden tunteita, mutta niitä ei millään löytynyt. Sen sijaan löytyi riemua ystävän puolesta, iloa hänen onnekkuudestaan. Vietimme vauvakuumeisen ja hitusen höperön kahvihetken leikitellen ajatuksella, että myös minun ja mieheni lapsentekoyritys vihdoin onnistuisi, jolloin meillä ja ystävällämme olisi suunnilleen samanikäistä jälkikasvua. Ystäväni yritti myös parantaa raskaaksi tulemisen mahdollisuuksiani kiehnäämällä kyljessäni - siis ihan varmastihan ne raskaushormonit tarttuvat naisesta toiseen!

Myönnän, että mitä kauemmin lapsentekoyrityksemme on kestänyt, sitä enemmän olen pelännyt lähipiirin mahdollisia raskausuutisia. Nyt kun pelot ovat niin sanotusti käyneet toteen, huomaan tunteitteni olevan kovin tilannekohtaisia. Parikymppistä serkkuani minun on vaikea sympata, sillä mielikuvissani kaksikymppiset ovat kukkeimmassa lisääntymisiässään, ja kaikki on heille naurettavan helppoa. Nelikymppinen ystäväni taas tuntuu yllätysraskautumisestaan huolimatta minusta kohtalontoverilta. Jos ystäväni voi tulla raskaaksi, varmasti minäkin voin.

Mutta kyllä minä serkullekin onnitteluviestin lähetin. En halua dumpata tunteitani, mutta ei niille kannata liikaa valtaakaan antaa.

Tyyris harrastus

2010-03-14T23:21:00.004+02:00

Päivitin vihdoin ja viimein blogini vasemman sivupalkin Lystin hinta -listan, joka kasvoi päivityksen myötä jo shokeeravan pitkäksi. Samalla laskin kalliin harrastuksemme tähänastisen kokonaishinnan, tai itse asiassa homma meni tarkalleen ottaen niin, että mieheni luetteli numeroita, minä naputtelin laskukonetta ja yhteistyöllä aikaansaatua loppulukemaa kauhisteltiin kaksiäänisesti.

Väestöliiton ja Ovumian hoidot ovat maksaneet meille yhteensä 4958,58€. Kelalta olemme tähän mennessä saaneet takaisin 551,16€, mutta summa noussee suunnilleen kaksinkertaiseksi, sillä Ovumian hoidoista emme vielä ole ehtineet korvauksia hakea. Kela-korvaustenkin kanssa klinikkalisääntyminen on kuitenkin ehdottomasti kallein yksittäinen harrastukseni koskaan.

Kieltämättä näitä lukuja katsellessa tulee mieleen, että miksi helvetissä me odotimme niin pitkään muumimukiin siirtymistä - tai miksi ihmeessä me emme aloittaneet koko hommaa muumimukista? Olemme ostaneet viidellä tuhannella eurolla jonkin verran tietoa, jonkin verran positiivisia kokemuksia ja ihan perhanasti potutusta sekä pettymyksiä. Samalla rahalla olisimme voineet ostaa vaikka vanhan Tipparellun ja kunnostaa sen komeaksi kesäajokiksemme. Harmittaa!

Hurraa, oiva klinikka!

2010-03-09T21:39:00.004+02:00

Mainosvaroitus: vaikka minä ja mieheni olemmekin nyt toistaiseksi hyljänneet klinikkalisääntymisen, minun on ihan pakko yhden postauksen verran mainostaa Fertinovaa, sillä sen verran positiivinen meidän viimeviikkoinen klinikkavierailumme oli. Vaikka lapsettomuusklinikan fanittaminen on ehkä enemmänkin kuin vain pienesti pervoa, myönnän auliisti, että minusta tuli kertaheitolla Fertinova-fani.

Emme odottaneet vierailulta paljoakaan, ja aluksi kommunikaatio lääkärin kanssa sujuikin yllätyksettömän kysymys-vastaus -mallin mukaisesti. Aikamme minun terveydentilaani ja aiempia lisääntymisyrityksiämme ruodittuamme keskustelu kuitenkin kääntyi tämänhetkisiin suunnitelmiimme, ja lääkärin suusta alkoi tulvia positiivisia yllätyksiä.

Positiivisista yllätyksistä ensimmäinen oli lääkärin kannustava asenne koti-inseminaatiosuunnitelmiamme kohtaan. Hän suhtautui ymmärtäväisesti siihen, ettemme enää halua jatkaa inseminaatiohoitoja klinikalla, ja totesi, että meidän tilanteessamme koti-inseminaatiolla raskautumisen todennäköisyydet ovat hyvät. Tietysti on aina olemassa se mahdollisuus, että kropassani on jotakin sellaista raskautta ehkäisevää hankaluutta, jota ei tähän mennessä tehdyissä tutkimuksissa vielä ole todettu, mutta sitä kannattaa ryhtyä pohtimaan ja tutkimaan vasta sitten, jos muumimukillakaan ei lykästä.

Erittäin mielenkiintoisia olivat myös Fertinova-tohtorin näkemykset minulle tehdyistä inseminaatioista. Tutustuttuaan jo tehtyjä hoitoja koskeviin papereihin hän sanoi ihan reilusti, että hänen mielestään neljästä inseminaatiosta vain kahdessa on ollut todellisia raskautumisen mahdollisuuksia. Ensimmäisen inssin tiesinkin menneen pieleen surkean siittiölukeman vuoksi, mutta tämän lääkärin mukaan myös neljäs inssi oli tuomittu menemään mönkään, sillä vaikka siittiösatsi oli kaikin puolin pätevä, ajoituksessa olisi ollut reilusti parantamisen varaa. Clomilla kasvatetut munasolut ovat kuulemma kypsiä vasta sitten, kun follikkeli on noin 22-millinen; minun kuitenkin käskettiin neljännen hoidon yhteydessä iskeä irrotuspiikki napaan jo siinä vaiheessa, kun follikkelilla oli kokoa vasta vähän yli 18 milliä.

Tapaamamme lääkäri ei osoittanut sen kummempaa solidaarisuutta kollegojansa kohtaan vaan havainnoi tarkasti meille tehtyjen hoitojen epäkohtia ja esitti kritiikkiä hyvin avoimesti. Hän oli muun muassa sitä mieltä, että me olisimme voineet hyvin perustein reklamoida ensimmäisestä minulle tehdystä inseminaatiosta, jossa meille myytiin sekundaspermaa täydellä hinnalla ilman, että meillä oli mahdollisuutta kieltäytyä hoidosta tai saada hintaan alennusta. Toisin kuin jo kuopattu Tampereen Väestöliitto, Fertinova antaa asiakkailleen takuun siitä, että inseminaatioissa käytetään vain sellaista spermaa, joka antaa konkreettiset mahdollisuudet raskautumiseen. Rajana Fertinova pitää kahta miljoonaa siittiötä - jos donor-soluja sulatettaessa huomataan, etteivät solut kestäneetkään sulatusta, ongelma ratkaistaan yksinkertaisesti sulattamalla uusi satsi. Väestöliiton tapa ratkaista ongelma oli vain pahoitella tilannetta, tehdä hoito vähillä soluilla ja maksattaa koko lysti asiakkaalla, tottakai. Kuten tekstistäkin ehkä huomaa, olen ensimmäisestä inssistä edelleen katkera, ja nyt uutta tietoa laatuasioista saaneina harkitsemmekin taas vakavasti reklamointia, vaikka Tampereen klinikka on jo lopetettu. Voisimme kuitenkin reklamoida Väestöliiton klinikat Oy:lle, jonka omistuksessa Tampereenkin klinikka oli. Vaikkei reklamaatiosta mitään konkreettista seuraisikaan, niin kenties katkeruuteni piirun verran hälvenisi.

Fertinova-tohtorin tarjoileman yllätyspatterin mojovimman täräyksen saivat aikaan rahansäästövinkit. Kyllä, luitte ihan oikein: rahansäästövinkit! Saimme konkreettisia neuvoja sen suhteen, miten saamme oman luovuttajamme infektiotestattua mahdollisimman vähin kustannuksin. Kuultiinpa lääkärin suusta jopa seuraavanlainen kommentti: "Kyllähän mekin tietysti voimme testata, mutta täällä on kallista". Fiksumpaa on kuulemma lähettää luovuttaja ensin luovuttamaan verta - HIV, hepatiitit ja muut testataan siinä samalla kätevästi SPR:n piikkiin - ja sitten maksuttomia palveluja tarjoavalle sukupuolitautien poliklinikalle antamaan virtsanäyte. Otimme neuvot ilolla ja ihmetyksellä vastaan. Eivätkö kaikki lisääntymislääkärit olekaan neuroottisen pikkutarkkoja omasta auktoriteetistaan?

Lääkärin antama budjettiohjaus oli niin perusteellista, että se ulottui aina teoreettisiin IVF-hoitoihin asti. Opimme, että vastoin aiempaa luuloamme hedelmöityshoidot oman luovuttajan soluilla ovat itse asiassa nykyään halvempia kuin tanskalaisesta spermapankista ostetuilla soluilla tehdyt hoidot. Aiemmin asia oli päinvastoin, mutta tämän vuoden alussa tanskalaispankit ovat tehneet uudenlaisen linjauksen, jonka vuoksi hinnat ovat kohonneet tähtiin. Siinä missä soluja aiemmin myytiin olki eli satsi kerrallaan, myyvät tanskalaiset nyt solujaan "taivasosuuksina" (suora laina Fertinova-tohtorilta), eli yhden luovuttajan soluja myydään yhdelle klinikkalisääntyjälle nyt vähintään neljän oljen erissä, á 2000-3000€! Lahjasolujen ostajan on siis saman tien sitouduttava vähintään neljään hoitoon. Jos sattuu käymään niin köpelösti, että raskautuu jo ensimmäisestä hoidosta eikä halua enää enempää lapsia, lopuista ostosoluista saattaa tulla riesa, sillä ne ovat asiakkaan omaisuutta, mutta niiden eteenpäin myymistä hankaloittaa lainsäädäntö. Tanskalaispankkien rahastussuunnitelman äärellä voi vain toivoa, että suomalaismiehet jossain vaiheessa toipuvat hedelmöityshoitolain taannoisesta muutoksesta ja palaavat sankoin joukoin takaisin steriilien kupposten äärelle. Bisnestähän klinikkalisääntyminen Suomessakin on, mutta tanskalaispankkien härskiyteen taitaa sentään vielä olla matkaa.

Sovimme sympaattisen lääkärin kanssa, että ryhdymme nyt yrittämään koti-inseminaatiota, ja jos ei muutaman kuukauden kuluessa käy flaksi, palaan klinikalle saamaan koti-inseminaatiota tukevaa hormonihoitoa (Femar + irrotuspiikit). Tämäkin oli minusta vallan ihmeellistä - että koti-inseminaatioihinkin voi saada klinikan kautta lääkkeitä! Aiemmissa mielikuvissani muumimukilaiset ovat ostelleet kavereiltaan näiden ylijäämä-Clomeja ja toivoneet parasta, mutta näköjään mielikuvani ovat olleet hieman harhaisia. Fertinova-visiitti oli sikälikin terveellinen, että se tuuletti mukavasti sekä muumimuki- että klinikkalisääntymiseen kohdistuvia ennakkoasenteitani.

Kolmen klinikan runsaalla kokemuksella totean, että jos meidän on vielä joskus tarpeen lähteä valitsemaan IVF-klinikkaa, valinta on jo valmiiksi tehty. Kiitos & kumarrus oivan klinikan inhimilliselle lääkärille!

Pieni sivuhuomautus

2010-03-04T20:48:00.004+02:00

Blogipohjani temppuilee, enkä ole ainakaan toistaiseksi osannut laittaa temppuilijaa kuriin ja nuhteeseen. Harkitsen pohjan vaihtoa, mutta vielä en ole löytänyt mieleistäni. Blogini saattaa siis näyttää jonkin aikaa hieman kummalliselta.

Tietääkö kukaan teistä, mistä päin nettiä Bloggerin sivupohjia olisi fiksua lähteä etsimään? Tarjonta vaikuttaa niin kovin hajanaiselta, eivätkä omat CSS-taitoni ole sellaisessa suhteessa viitseliäisyyteeni, että minun kannattaisi itse ryhtyä edes yrittämään pohjan väsäämistä.

Kaikista vinkeistä kiitollisena,

Uusia juonia

2010-03-03T19:46:00.007+02:00

Edellisen postaukseni päättämättömyys kääntyi luontevasti lapsentekoyritys- ja blogitauoksi, tervetulleeksi hiljaisuudeksi, tilaksi jossa hengähtää. Olen helmikuun ajan keskittynyt tekemään töitä, töitä ja töitä, ja Clomi- sekä klinikkavapaat viikot ovat olleet kaikessa työntäyteisyydessään virkistäviä. Olemme mieheni kanssa näiden viikkojen aikana myös pohtineet kovasti vaihtoehtojamme. Perheenperustamisen halumme ei missään vaiheessa ole ollut meistä kummallekaan epäselvä, mutta erilaiset jälkikasvun aikaansaamisen keinot ovat olleet tiukassa harkinnassa. Suunnitelmamme ovat muuttuneet: klinikkatauko jatkuu, mutta niin jatkuu yrittäminenkin.

Olemme lähes sattumalta löytäneet meille sopivan oman luovuttajan, ja tarkoitus on nyt ryhtyä tekemään tuttavuutta muumimukiin eli jatkaa yrittämistä koti-inseminaatioilla. Muumimukeilun aloittamisen aikatauluista emme vielä ole ehtineet sopia tarkemmin, mutta asia on vahvasti viritteillä. Luotettavan luovuttajan löytyminen tuntuu onnenpotkulta, ja huomaan, että toisinaan kadoksiin joutunut optimismi nostaa taas veikeää päätänsä. Ajatukseen lapsen yrittämisestä liittyy radikaalisti enemmän iloa nyt, kun yrityskierroksia ei leimaa asiantuntijavalta.

Koska projektiimme - tai ehkä se on sittenkin enemmän prosessi - on nyt tulossa mukaan kolmas ihminen, on minun ollut tarpeen myös miettiä bloggaustani uudelleen. Keskustelin blogistani luovuttajamme kanssa, eikä hän koe anonyymikirjoitteluani yksityisyyttään loukkaavaksi, joten Eileithyian matka ei tyssää muumimukin äärelle. Tämän blogin alkumetreillä vetämäni rajat pätevät kuitenkin edelleen, ja aion siis myös vastaisuudessa keskittyä ruotimaan omaa kokemustani.

Ennen luovuttajan löytymistä ehdin varata meille ensikäyntiajan Fertinovaan; aika on huomiselle. Emme lapsentekoyrityksemme saamasta muumimukikäänteestä huolimatta ole peruneet klinikka-aikaa, sillä haluamme kaiken varalta käydä hieman tunnustelemassa klinikkamaaperää. Jos käykin niin, ettei koti-inseminaatiokaan kohdallamme toimi, on kartallamme valmiina jo jonkinlainen reittihahmotelma. Suhtaudumme koti-inseminaatioon kuitenkin toiveikkaasti, sillä muumimukiyrittämisen onnistumisprosentit lienevät kohdallamme jotakuinkin klinikkainseminaation tasoa, koska ainoa todettu ongelmamme on siittiöiden puuttuminen. Klinikkainsseille olemme joka tapauksessa nyt heittäneet lopulliset jäähyväiset. Tervemenoa vaan! En jää kaipaamaan.

Thumbs down

2010-01-21T23:20:00.003+02:00

Eilinen antoi jo vakuuttavia enteitä epäonnistumisesta, ja tänään kolmastoista piinapäivä muuttui ensimmäiseksi kiertopäiväksi. Eilen minua vain pienesti harmitti, mutta tänään typerä verilöyly yltyi kivuliaaksi ja nosti tunteeni pintaan. Itkin puhelimessa miehelleni syklisiä pettymyksiäni niin pitkään, että melkein hävettää, enkä saanut suostuteltuani itseäni soittamaan uutisiani Ovumiaan. Huomenna yritän klinikkapuhelua uudelleen, ja jos virtaa riittää, kenties varaan saman tien myös ensikäyntiajan Fertinovaan. En nyt vain oikein osaa päättää, haluaisinko pysyä liikkeessä vaiko hetkeksi tyystin pysähtyä.

Kuka meitä syrjii?

2010-01-20T23:18:00.004+02:00

Kun syksyllä saimme tiedon Tampereen Väestöliiton klinikan lopettamispäätöksestä, ryhdyin heti kartoittamaan vaihtoehtojamme. Lähetin tunnustelusähköposteja paitsi Tampereen Avaan ja Ovumiaan myös kohtuullisen etäisyyden päässä muissa kaupungeissa sijaitseville klinikoille, muun muassa helsinkiläiseen Fertinovaan. Fertinovan nettisivustoon tutustuessani huomioni kiinnittyi aloitussivun esittelytekstiin, jossa todettiin, että klinikka hoitaa "naisen ja miehen lapsettomuutta". Jäin heti miettimään klinikan mahdollisia linjauksia lahjasoluhoitojen suhteen, sillä ikävä kyllä on fakta, että kaikki klinikat eivät halua hoitaa naispareja tai yksin hoitoon hakeutuneita naisia; minun ja mieheni kaltaiset transtaustaiset pariskunnat luetaan usein tähän samaan joukkoon eli nähdään käytännössä naispareina huolimatta jo tapahtuneesta sukupuolen sosiaalisesta ja juridisesta korjauksesta.

Jotkut klinikat rajaavat tämän potentiaalisen asiakaskunnan ulos vetoamalla siihen että ovat lapsettomuusklinikoita. Jos ainoa ongelma on siittiöitä tuottavan yksilön puuttuminen perheenlisäystä toivovasta yksiköstä, ei kyse tämän rajanvedon mukaan ole lapsettomuudesta. Ainakin Helsingin Felicitas-klinikalla oli muutama vuosi sitten tällainen linjaus - rehellisyyden nimissä minun on kuitenkin sanottava, että klinikan tämän hetken tilannetta en tiedä. Toiset klinikat, kuten Helsingin Väestöliitto, ovat puolestaan tehneet naisparien, itsenäisten naisten ja transtaustaisten parien hoitamisesta lääkäreiden omantunnon kysymyksen. Ajanvarauksessa sitten vain yritetään pitää mielessä, ketkä lääkäreistä olivatkaan niitä, joiden moraali ei taivu kaikenmaailman friikkien hyysäämiseen.

Saadakseni varmistuksen Fertinovan lahjasoluhoitolinjauksista minä siis lähetin klinikalle sähköpostia. Hyvä idea sinänsä, mutta toteutus meni valitettavan railakkaasti männikköön. Se pieni pätkä klinikan nettisivujen esittelytekstiä nosti minut varpailleni, sai muistamaan monta kuulemaani klinikkakauhutarinaa ja pelkäämään mahdollista syrjintää, minkä vuoksi asettelin lopulta viestini sanat aivan liian varovasti. Kerroin sähköpostissani hoitoihin lähtemisemme taustat, kommentoin verkkosivujen esittelytekstiä ja kysyin, olemmeko me klinikan potentiaalista asiakaskuntaa vai onko meidät kenties rajattu ulos. Heti painettuani sähköpostiohjelmani Lähetä-nappulaa tajusin tehneeni virheen: kirjoittamalla klinikalle noin nöyristelevään sävyyn minä päädyin itse syrjimään paitsi miestäni myös itseäni.

Anna anteeksi, desculpa-me

Excuse me, pardon moi, I'm so sorry

Ei sen niin pitänyt mennä mutta menipä silti

Didn't mean it but I did it

Admit it, I'm guilty

(Mariska: A.N.T.E.E.X.I)

Vaikka ymmärrän, että itsesyrjintä pohjaa aiemmista syrjinnän kokemuksista nouseviin pelkoihin ja on sikäli vain inhimillistä, on minun hieman vaikea antaa itselleni tällaista kömmähdystä anteeksi. Itsesyrjintä on mielestäni syrjinnän muodoista pahin, sillä itseään syrjivä ihminen ei ainoastaan vahvista omalla toiminnallaan epätasa-arvoa vaan myös asettuu itse itseään vastaan. Vaikka maailma olisi kuinka kenollaan, pitäisi ihmisestä itsestään kuitenkin löytyä sen verran ryhtiä, että jaksaisi pitää omia puoliaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Olisin välttänyt ankean hairahdukseni vain yksinkertaisesti muotoilemalla sinänsä relevantin kysymykseni toisin. Toivon, että olisin kirjoittanut klinikalle jotakin sen suuntaista kuin että "Onhan varmasti niin, että mainitsemani esittelytekstin lause ei merkitse sitä, että klinikallanne on syrjiviä käytäntöjä". Sen jälkeen olisin voinut kertoa minun ja mieheni lapsettomuuden taustasyistä ilman, että olisin itse asettanut meitä mahdollisesti syrjityksi joutuvaan marginaaliin. Toivon, että olisin kirjoittanut viestini sillä perusoletuksella, että tottakai me olemme klinikan potentiaalista asiakaskuntaa - sukupuolen korjaushoidot läpikäynyt ihminenhän asettuu omaksi kokemaansa sukupuoleen myös lain silmissä, joten transtaustaisten heteropariskuntien rajaaminen asiakaskunnan ulkopuolelle on hyvin yksiselitteisesti tiettyyn ihmisryhmään kohdistuvaa syrjintää.*) Fertinova ei kuitenkaan tällaista syrjintää klinikalta saamani vastauksen perusteella harjoita: vastaussähköposti oli kirjoitettu vieläkin anteeksipyytävämpään sävyyn kuin omani, ja jollakin tapaa suorastaan säikähtyneen oloisessa viestissä korostettiin kohteliain sanoin sitä, ettei klinikka pidä tapanaan rajata ketään asiakaskuntansa ulkopuolelle.

Nykyisin Fertinovan nettisivujen aloitussivulla muuten lukee, että klinikka "on erikoistunut naisesta tai miehestä johtuvan lapsettomuuden hoitoon". Muistankohan minä alkuperäisen esittelytekstin sanamuodon väärin vai onko sivuja muutettu?

*) Syrjintää on myös naisparien ja yksin lasta toivovien naisten rajaaminen asiakaskunnan ulkopuolelle, mutta transtaustaisten klinikka-asiakkaiden syrjintä on kenties yksiselitteisemmin määriteltävissä transsukupuolisuuteen liittyvien lääketieteellisten ja juridisten seikkojen vuoksi. Pitäisiköhän tästä kirjoittaa oma postauksensa?

Menestyksen salaisuus

2010-01-09T20:56:00.015+02:00

Kuumat treffini ostosperman kanssa olivat ainakin tämän hetken näkökulmasta selkeä suksee. Asiakaspalveluasenne oli Ovumiassa jälleen kohdallaan, ja kuten viime inseminaatiossa, sain myös eilen nauttia sympaattisen hoitajan seuranpidosta inseminaation jälkeisen makuutuksen ajan. Päädyin siinä pedillä makaillessani pitämään vieressäni istuneelle hoitajalle ex tempore -luentoa mehiläistenhoidosta, mutta hunajaa en sentään kehdannut ruveta kauppaamaan, vaikka minussa mehiläisten suhteen hieman monomaanikon vikaa onkin. Priimasiittiöitä singahti sisuksiini tällä kierroksella vajaat kolme miljoonaa, ja lahjasolumme inseminaatiovalmiuteen käsitelleen biologin kanssa housuttomana jutustellessani - sekin keskustelu oli jo kokemus sinänsä - sain tietää, että tämän luovuttajan soluilla on klinikalla jo saatu aikaan ihan oikeita raskauksia. Faktisten raskauksien näkökulmasta tiirailtuna vaikuttaisi siis siltä, että mahdollisuuksia on. Tällä kertaa luovuttajamme ei muuten ollut tanskalais- vaan suomalaissetä. Olen noin periaatteessa suomalaisen geenipoolin virkistämisen kannalla ja sikäli tanskalaisluovuttaja olisi ollut kotimaista mieluisampi, mutta päädyimme valitsemaan luovuttajan Ovumian omasta spermapankista, sillä tämän luovuttajan näyte oli tarjolla olleista lahjasolusatseista paras.

Olotilani on eilisen jäljiltä varovaisen toiveikas, ja toiveikkuuden myötä mielessäni on pyörinyt Salaisuus-niminen kirja, jota erään ystäväni suosituksesta lueskelin joululomalla. Teos on pahasti hörhähtänyt ja vahvasti Ameriikan makuinen elämäntapaopas, jonka kantava idea on ajatus "vetovoiman laista". Vetovoiman laki määritellään Salaisuudessa luonnonlaiksi, jonka ydin on se, että samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Jos siis tahdot vaikkapa laihtua, sinun ei kirjan mukaan pidä keskittyä painon pudottamisen tarpeeseen, vaan sinun on elettävä niin kuin olisit jo tavoitepainossasi ja koettava positiivisia tunteita täydellistä kehoasi kohtaan; painon pudottamisen tarve ainoastaan houkuttelee luokseen lisää painon pudottamisen tarvetta. Jos taas haluat rikastua, sinun on yksinkertaisesti omaksuttava rikas asenne ja koettava jo olevasi rahoissasi, niin rikkaudet kyllä löytävät luoksesi. Salaisuudessa esitellyn vetovoiman lain idean mukaisesti voisi myös koetun elämän mutkia oikoen ajatella, että perheen perustamisen halu ei tuo mukanaan lasta vaan ainoastaan lisää perheen perustamisen halua, lisää lapsettomuutta.

Luonnontieteellisessä mielessä ja luonnonlaiksi määriteltynä vetovoiman laki on silkkaa hevonhumppaa - muistelen oppineeni jo yläasteen fysiikan tunnilla, että varaukseltaan samanmerkkiset eivät suinkaan vedä toisiaan puoleensa vaan itse asiassa hylkivät toisiaan. Vertauskuvallisella tasolla ajatus vetovoiman laista kuitenkin toimii. Jos perheen perustamisen halussani keskityn lapsettomaksi jäämisen pelon sijaan ajatukseen minusta ja miehestäni perheellisinä, jaksan todennäköisesti paremmin toimia sen puolesta, että toiveeni jossain vaiheessa muuttuu todeksi. Hedelmöityshoidot ovat kokonaisvaltaisuudessaan vieneet voimiani, hämärtäneet näkökenttääni ja saaneet minut fiksoitumaan mielikuvaan biologisesta jälkeläisestä. Perheelliseksi tulemisen keinoja on kuitenkin myös muita, ja uskon, että minä ja mieheni saamme vielä joskus oman perheen, vaikkeivät lapsemme olisikaan minun synnyttämiäni. Myöhäisenä uudenvuodenlupauksena lupaan itselleni, että pidän tämän ajatuksen mukanani, vaikka hoitokierroksia tulisi vielä lisää.

Pienimuotoinen onnenkantamoinen

2010-01-07T16:15:00.004+02:00

Joulukuussa tehdyn inseminaation jälkeinen aika on mennyt kummallisen nopeasti. Minusta tuntuu siltä, että inseminaatio tehtiin vasta viikko sitten, punainen peikko ilmaantui kylään toissapäivänä ja Täti toivottomien tammiprojekti starttasi juuri eilen, mutta todellisuudessa elän nyt kahdettatoista kiertopäivää, ja Pregnyl muhii jo syvällä (tai no, puolentoista sentin syvyydessä) vatsamakkaroitteni uumenissa. Kävin tänä aamuna ultrassa, ja munasolutilanne näytti niin hyvältä, että inseminaatioaika varattiin jo huomiselle. Aloitan uudessa pääkaupunkilaisessa työssäni maanantaina, enkä uskaltanut edes tosissani toivoa, että ehtisimme inseminaatioon enää ennen ensimmäistä työpäivääni*). Tässä kierrossa taisi kuitenkin käydä näiltä osin hyvä tuuri; saimme vähän tasoitusta niistä monista ohitsemme kulkeneista yrityskierroista.

Tämä on viimeinen yrityksemme Ovumiassa, kävi miten kävi. Uskoni inseminaatioiden taikaan alkaa hiipua, mutta pientä toiveikkuutta on silti ilmassa. Tämä yritys tuntuu ylimääräiseltä mahdollisuudelta.

*) Ja ensimmäisenä työpäivänähän ei vain yksinkertaisesti kehtaa olla töistä poissa, vaikka asia olisi kuinka tärkeä.

Joulujännäysprojektin epätyydyttävä lopputulema

2009-12-29T12:48:00.003+02:00

Jouluplussaprojektimme osoittautui onnettomaksi mahalaskuksi: kolmen naisen yhteissaalis oli tasan nolla plussaa. Tunnelmat eivät negojen myötä ole meistä kellään olleet varsinaisesti katossa, mutta yrittäminen jatkuu.

Uusi vertaistuellinen projekti on pettymyksistä huolimatta harkinnassa, ja Täti toivottomien tammiprojekti startannee pian joulun projektin kaltaisella kokoonpanolla. Lisää aiheesta uuden vuoden karnevalistisen puhdistautumisen jälkeen - se muuten tulee tarpeeseen, ainakin allekirjoittaneella.

Puhtaasti peestä

2009-12-26T14:14:00.022+02:00

Punainen peikko pikkuhousuissani,

puomi polulla perheellisten paratiisiin,

piinapäivien pelätty päätös:

pirullisten pyhien puuttuva plussa.

Perkele!

Puhallan pelkoni punaviinipulloon;

pakenen pettymystäni pehmeään petiin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

(Idean pettymykseni peemäiseen purkukeinoon sain välillisesti eräältä ystävältäni, joka antoi minulle joululahjaksi ihania itsekirjoittamiaan vokaalirunoja. Kiitos niistä - ne olivat minulle katarttisempia kuin lahjan antaja varmasti osasi kuvitellakaan. ♥)

Kolmas inssi toden sanoo?

2009-12-14T23:43:00.007+02:00

If you look hard you can find a
Rainbow trail

It's deep inside ya

Fear not you're a rainbowarrior
Golden light on everything gleaming

(Cocorosie: Rainbowarriors)

Nyt on reilut viisi miljoonaa pikkuruista tanskalaista kyydissä ja vieläpä yli 70% niistä a- ja b-liikkuvia. Myös inseminaation ajoitus oli kuulemma täydellinen. Itse toimenpide oli todella helppo, ja Ovumian asiakaspalvelu oli mielestäni tällä kertaa aivan ensiluokkaisen hyvää (pitäisi itse asiassa sanoa tälläkin kertaa, sillä poikkeuksia on ollut vain se yksi). Eräs klinikan lääkäreistä oli törmännyt johonkin tuoreeseen tutkimukseen, jonka mukaan inseminaatioasiakkaan makuuttaminen paikoillaan inseminaation jälkeen lisää raskautumistodennäköisyyksiä olennaisesti, joten klinikalla oli päätetty kokeilla uutta lähestymistapaa; niinpä minä makailin toimenpiteen jälkeen pedillä parikymmentä minuuttia, ja aivan upean ystävällinen hoitaja piti minulle seuraa koko ajan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lypsin hoitajalta kaiken mahdollisen kokemusperäisen tiedon lapsettomuushoidoista, ja sain myös selville, että tänään kohtaamani siittiöt ovat peräisin Cryos Internationalilta.

Raskaustestin saan tehdä kahden viikon päästä, viattomien lasten päivänä. Tekisi taas melkeinpä mieleni uskoa hyviin enteisiin - uskaltaisikohan sitä?

Jouluplussaprojektin kuulumisia

2009-12-14T10:41:00.004+02:00

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, joten on jo korkea aika taas hieman kartoittaa jouluplussaprojektimme etenemistä:

Pisimmälle projektikierrossa on ehtinyt takussa, joka iski irrotuspiikin vatsanahkaansa jo viikko sitten ja on siis ehtinyt jo inseminaatioonkin asti. Inssissä oddsit olivat mukavasti kohdallaan, sillä siittiösaalis osoittautui muhkeaksi ja kypsiä munasolujakin oli tarjolla kaksin kappalein. Piinapäivät ovat jo puolessa välissä!
Turhauttavan pitkän ovulaationmetsästyksen jälkeen EmmyAurora bongasi luomuyrityskierrossaan oviksen vihdoin lauantaina. Voitontahto on projektista huolimatta hieman kadoksissa, mutta jouluplussa siintelee kuitenkin toiveissa edelleen. Kyllä nämä päivät vielä jännitykseksi muuttuvat (toim. huom.)!
Eileithyian vatsanahkaa kuumottaa irrotuspiikin jäljiltä, ja treffit tanskalaisten donorsolujen kanssa on buukattu tälle iltapäivälle. Perjantain kontrolliultrassa bongattiin varmasti yksi vahva johtofolli ja mahdollisesti myös toinen, joka kuitenkin piilotteli ujosti suolen mutkan takana. Toivotaan tälle päivälle suunnatonta priimasiittiösaalista!

Jännittää.

Valoisampaa

2009-12-11T10:31:00.001+02:00

Nosta jalka kaasulta:

perhonen ylittää tien.

(Eeva Kilpi)

Aamuinen uusintaultrani tuotti ilahduttavan yllätyksen: ennustamaton kehoni on tässä yrityskierrossa päättänyt käyttäytyä viime kiertoa maltillisemmin, sillä tyylikäs johtofollikkelini oli tänään vasta sellaista kokoluokkaa, että sen on sittenkin tarpeen kasvaa vielä pari päivää tullakseen kypsäksi. Vielä toissapäiväisessä ennusteessa vaaninut viikonloppuovulaation uhka näyttäisi siis väistyneen, eikä jarrupistosta nyt tarvita. Isken irrotuspiikin vatsaani sunnuntaina aamupäivästä, ja inseminaatioaika on varattu maanantaiksi. Pelottava Pregnyl odottaa jo jääkaapissa.

Klinikalle meneminen tuntui tänä aamuna vaikeammalta kuin koskaan ennen, sillä keskiviikkoisesta klinikkakäynnistäni minulle jäi todella ikävä jälkimaku. Koin, että lääkäri käveli täysin suvereenisti sekä minun että minulle edellisellä käynnillä laaditun hoitosuunnitelman ylitse. Kommunikaatio välillämme ei toiminut alkuunkaan, ja vaikka lääkäri totesi ovulaation todennäköisimmin tapahtuvan viikonloppuna, ei hän kuitenkaan ollut valmis keskustelemaan ovulaation lääkkeellisen lykkäyksen vaihtoehdosta vaan tyytyi ainoastaan toteamaan, että pistoshoidot ovat hankalia ja kalliita ja että jos ovulaatio osuu viikonlopulle, täytyy sitten vain odottaa inseminaatiota seuraavaan kiertoon. Tänään klinikalle mennessäni olin valmistautunut tekemään tästä hoitosuunnitelman irrationaalisesta muutoksesta reklamaation, mutta jätin lopulta reklamoinnin sikseen, kun hyvä onni ehti väliin. Edelleen minua kuitenkin harmittaa se, etten kyennyt antamaan suoraa kritiikkiä lääkärille jo silloin keskiviikkona, kun istuimme vastaanotolla kasvotusten. Miksi omia näkemyksiä ja omia kokemuksia on niin vaikea puolustaa, kun pöydän toisella puolella istuu ns. asiantuntija?

Edellisen postaukseni kitkeränä loppukaneettina mainitsemani koti-inseminaation mahdollisuus houkuttaa edelleen kovasti. Olisi mukavaa, jos raskautumista voisi yrittää ilman asiantuntijainterventioita ja ilman viikonloppuongelmia. Raskautumistodennäköisyydet eivät koti-inseminaatioissa ole sen suuremmat kuin luomuilussakaan, mutta koska minusta ei ole näissä turhankin yksityiskohtaisissa taustatutkimuksissa löydetty mitään konkreettista vikaa, en näe syytä sille, miksei koti-inseminaatio voisi kohdallamme toimia. Sen avulla ainakin lapsentekoon liittyvä stressifaktori kiepsahtaisi toivottuun suuntaan. Jos siis maanantain inseminaatio ei tuo toivomaamme tulosta, harkitsemme jälleen vaihtoehtojamme. Ja vaikka päättäisimmekin jatkaa klinikkahoitoja, meidän on joka tapauksessa tarpeen vaihtaa taas klinikkaa: minä sain yllättäen oman alani töitä pääkaupungista, joten edessä on ainakin kevään verran kahden kaupungin elämää.

Pitele minua varovasti

2009-12-10T14:52:00.004+02:00

Kiedo hellästi riekaleesi minun hajoamistilani ympärille,

pitele minua varovasti ihmisen poika.

(Eeva Kilpi)

Kävin eilen klinikalla ottamassa yhteen lääkärin kanssa. Taas uusi lääkäri (kahden kuukauden sisällä kolmas!) ja taas uusi hoitosuunnitelma, tai pikemminkin hoitosuunnittelemattomuus. Edellisen lääkärin ovulaationvarmistelusuunnitelmat romutettiin, eikä minun näkemyksiäni kuunneltu. Eilinen ultra osoitti, että luonnollinen ovulaatio tapahtuu näillä näkymin taas viikonloppuna, eikä tämä uusi lääkäri suostunut kirjoittamaan minulle jarrutuspiikkiä, koska se on "turhaa ja kallista". Menen uudestaan lääkäriin huomenna, uuteen ultraan. Tällä kertaa lääkärinäni on se sama ihminen, jonka kanssa ovulaationvarmistelusuunnitelmat jarrutus- ja irrotuspiikkeineen tehtiin, joten toivoa inseminaatioon pääsystä lienee kuitenkin vielä. Olen turhautunut, suuttunut ja surullinen, ja minulla on morkkis siitä, etten taaskaan osannut pitää puoliani niin hyvin kuin olisi ollut tarpeen. Clomifenin sivuvaikutukset ovat olleet taas ilkeät; siitä jossain määrin tämä kenties ylimitoitettu tunnereaktionikin. Mittasuhteet heittävät, ja minä kaipaan valtaa omiin käsiini. Olisiko siellä ruudun takana joku viuhuvasiittiöinen mies, joka tahtoisi lahjoittaa minulle ja miehelleni solujaan koti-inseminaatiota varten? Ilmoittautumisia otetaan vastaan kommenttiboksissa.

Porukalla jouluplussia metsästämään!

2009-11-29T15:19:00.006+02:00

Edellisen postaukseni kommenttikeskustelujen myötä kävi yllättäen ilmi, että sekä minä, EmmyAurora että takussa kuljemme vuoden viimeistä yrityskiertoa jotakuinkin samaan tahtiin, ja EmmyAuroran oivallisesta ehdotuksesta innostuneina päätimme pistää yhdessä pystyyn pienimuotoisen mutta sitäkin sisukkaamman jouluplussaprojektin. EmmyAurora myös taiteili projektillemme oman, kauniin napin:

Projektimme kantavana ajatuksena on - tottakai - toimia vertaistukena, tuoda näihin usein niin kovin vakavasävyisiin raskautumisyrityksiin hieman lisää huumoria ja sitä kautta myös lisää toivoa onnistumisesta. Yhteisenä tavoitteenamme on saada joulun pyhiksi kokoon komeat kolme plussaa! Näillä eväin lähdemme liikkeelle:

EmmyAurora hakee tässä kierrossa luomuplussaa. Nyt on menossa kiertopäivä numero kolme, ja usko sekä joulun että luomuilun voimaan on korkealla!
Takussa on matkalla kohti uutta inseminaatiota. Kierto on ehtinyt jo päivään numero viisi, ja munasoluja kypsytellään Gonal-F-pistosten avulla. Toiveissa vahva jouluplussa!
Eileithyia suunnittelee uutta Clomifen-kuurilla terästettyä inseminaatiota. Särkylääkkeitä on popsittu kuukautiskipuihin jo pari päivää, mutta uusi kierto ei vain ota alkaakseen. Olkoon tämä päivä toiveikkaasti vaikkapa kp 0. Ilmassa malttamattomuuden sekaista optimismia - alkaisivat nyt jo!

Myös uudet ihmiset ovat erittäin tervetulleita mukaan jouluplussaprojektiimme. Kirjailija Taylor Caldwellia lainaten: "This is the message of Christmas: we are never alone".

Nahkalaatikko

2009-11-26T23:47:00.003+02:00

Uusi yrityskierto on juuri käynnistymäisillään, ja toiveet ovat niin korkealla, että ajatukseni ovat alkaneet kiertää kehää kuin parhaimpina piinapäivinä ikään. Vauvakuumeilu on raivannut tiensä jo uniini asti: viime yönä minä mieheni avustuksella synnytin keittiössämme pienen nahkalaatikon.

Hetkinen - nahkalaatikon?

Alitajunnallani on vahvaa taipumusta maustaa uniani absurdeilla käänteillä, eikä tämäkään uni jäänyt mausteita vaille. Unisynnytykseni oli muilta osin ihan tavanomainen kotisynnytys, mutta tapahtumasarja yllätti loppuhuipentumallaan, sillä kiljuvan pienokaisen sijaan reisieni välistä putkahtikin pieni ihmisennahkainen laatikko, joka liikahteli. Nostin laatikon kummastuneena vatsani päälle, ja samalla laatikosta työntyi ulos pikkuruinen jalka, sitten toinenkin. Sen jälkeen laatikon toisesta päädystä tuli esiin pieni punahiuksinen ja sinisilmäinen pää, joka tuijotti minua ja miestäni kiinteästi. Lopulta ymmärsimme nostaa kauniin ja ilmeisen viisaan lapsemme kokonaan ulos hankalista kääreistään.

Tuosta nahkalaatikosta mieleeni nousee vaikka minkämoisia rivologisia tulkintoja, mutta olen kuitenkin päättänyt ottaa viralliseksi kannakseni tämän: kyse oli mitä ilmeisimmin enneunesta, joka uumoilee tälle joululle loisteliasta joululahjaa, toisin sanoen lupausta nahkalaatikosta tai paremminkin nahkapaketista. Jos tässä yrityskierrossa nimittäin päästään inssiin asti, piinapäivien kärki osuu juuri sinne jouluaaton kupeeseen.

Yrittämisen yrittämisestä

2009-11-16T16:28:00.012+02:00

Letkeitä terveisiä klinikalta! Arvatkaa huviksenne, menikö ovulaatio ihan vain vaihteeksi ja ikään kuin virkistyksen vuoksi ohi? Tämä yrittämisen yrittäminen alkaa saada jo kermakakkukomedian piirteitä. Tähän asti tapahtunutta:

Inssikierrossa numero yksi inseminaatio jäi tekemättä, koska ovulaatiota ei tapahtunut.
Inssikierrossa numero kaksi tehtiin inseminaatio, mutta sekundasiittiöillä.
Inssikierrossa numero kolme tehtiin inseminaatio hyvillä siittiöillä, mutta kausiluontoinen verenvuodatus jatkui tuttuun malliin.
Inssikierrossa numero neljä inseminaatio jäi tekemättä, koska LH-testi ei yllättäen toiminutkaan ja ovulaatio pääsi menemään ohi.
Inssikierrossa numero viisi inseminaatio jäi tekemättä, koska ovulaatio osui sille ainoalle viikonpäivälle, johon klinikan palvelut eivät ulotu.

Perjantainen ultraääni tarjosi ikävän yllätyksen, sillä ultraruudulla paistatteli täydessä ovulaatiovalmiudessa 19-millinen johtofollikkeli. Ikävän yllätyksestä teki se, että kyse oli vasta kontrolliultrasta ja kiertoa oli kulunut ennätyksellisen vähän, vasta yksitoista päivää. Lääkäri totesi, ettei ovulaatiota lykkäävää pistosta kannattanut minulle enää antaa, sillä LH-piikki oli jo tapahtunut (sen kuulemma näkee kohdun limakalvon pinnanmuodoista - perin mystistä), eikä lykkäyspistos olisi sen vuoksi enää toiminut. Otollisin päivä inseminaatiolle olisi siis ollut lauantai, jolloin klinikka oli tietysti kiinni. Inssin olisi voinut tehdä myös perjantaina, mutta ultra-aikani oli niin myöhään iltapäivällä, että labraväki oli jo lähtenyt viikonloppua viettämään, eikä talossa ollut ketään, joka olisi voinut käsitellä lahjasolut IUI-kuntoon. Sovin lääkärin kanssa, että kävisin kuitenkin vielä maanantaiaamuna uudelleen ultrassa varmistamassa, että ovulaatio oli tosiaan mennyt ohi viikonlopun aikana, ja tänä aamuna siis tuon varmistuksen myös sain.

Perjantaina minua turhautti ja raivostutti niin paljon, ettei mikään tälle ruudulle mahtuva kirosana sitä taitaisi kattavasti tavoittaa, mutta tänään olotila on jo huomattavasti seesteisempi. Tästähän tulee kuitenkin vain yksi kuukausi yrityksen odotusta lisää - toivottavasti. Kaiken aiemmin tapahtuneen huomioiden en uskalla olla siitä mitenkään varma. Meillä taitaa oikeasti olla huono tuuri, sillä jopa tämänpäiväinen lääkärini kommentoi huono-onnisuuttani ja totesi, ettei ole koskaan ennen määrännyt kellekään IUI-hoitojen yhteydessä ovulaatiota estävää pistosta, mutta minun tapauksessani sitä on seuraavassa kierrossa käytettävä, jos aikataulut uhkaavat taas kaatua niskaan. Tulevassa kierrossa seurantaultra tehdään jo kymmenentenä kiertopäivänä, ja toivon kovasti, että tämä yhdellä päivällä peruuttaminen riittää pelivaraksi. Sen olen ainakin oppinut näiden hoitoyritelmien aikana, ettei minun kroppani vähäiseen kronologian ymmärrykseen kannata missään olosuhteissa erehtyä luottamaan.