Kun tulin raskaaksi, päätin, että kirjoittaisin raskauden etenemisestä tässä samassa blogissa, jossa olen viime vuodet kartoittanut lapsettomuuskriisini kulkua. Odotusblogihan tästä piti alun perin tulla - odotuksen odotus vain venähti paljon pidemmäksi kuin osasin blogin ja yrityksen alun toiveikkuudessa arvata. Raskauden kokemusta ja raskauden nostattamia ajatuksia on kuitenkin pirun vaikea pukea sanoiksi, kun oma mieli on jollain tavalla jäänyt kiinni lapsettomuuskriisiin. Vaikka raskauteni on edennyt jo puoleen väliin, minä olen raportoinut matkaa vain harvakseltaan. Mutta mitä voi ajatella, tuntea ja tehdä silloin, kun on vihdoin saamaisillaan sen, mitä on vuosikaudet eniten toivonut ja mihin on vuosikaudet eniten panostanut? Minua pelottaa sanoa tätä ääneen, mutta sanon silti: lapsettomuuskriisin keskelle laskeutunut raskaus on odotettu ja kiitetty ihme, mutta sen lisäksi se on myös uusi, hämmentävä vaihe kriisissä. Se on osa kriisiä.
Lapsettomuuskriisin keskellä raskautuminen on monella tapaa ristiriitaista. Positiivinen raskaustesti oli minulle ja puolisolleni ensimmäinen lupaus kauan tavoitellusta omasta lapsesta; tämä raskaus on uskomattoman suuri ilo. Alkuun kaikki tuntui hauraalta ja epätodelliselta, mutta raskauden kestettyä pidempään luottamus elävän lapsen syntymään alkoi hiljalleen rakentua. Mielikuvat tulevasta lapsesta alkoivat konkretisoitua ja loppukevään lohikäärmevauvan odotuksesta tuli totta. Odotuksen ilon rinnalla on kuitenkin koko ajan kulkenut lapsettomuuskriisin varjo, joka varastaa ilolta sen kepeimmän viattomuuden. Meidän ilomme on edelleen varovaista; meidän ilomme muistaa toisen puolen. Kokemustemme jälkeen emme uskalla missään vaiheessa raskautta olla kokonaan varmoja, emme koskaan täydellisen luottavaisia.
Eräs lapsettomuusvertaistoverini totesi taannoin, että lapsettomuuden kokeneille odottajille pitäisi olla oma neuvola. Kannatan ideaa lämpimästi. Oman neuvolani suhteen olen ollut sikäli onnekas, että minipaikkakuntamme ainoa neuvolahoitaja on helposti lähestyttävä, empaattinen ja fiksu ihminen - mutta taustani huomioiden olen kuitenkin ollut myös tyypillisen epäonninen sikäli, ettei tämä sympaattinen neuvolaihminenkään ymmärrä lapsettomuuden kokemusta lainkaan. Minulle on kaikella lämmöllä ja hyvällä tahdolla sanottu neuvolassa muutamaankin kertaan, että nyt kannattaisi kyllä jo alkaa rentoutua. On sanottu, että viimeistään rakenneultran jälkeen on unohdettava pelot ja alettava tietoisesti rakentaa suhdetta tulevaan vauvaan, sillä muussa tapauksessa suhde vanhemman ja lapsen välillä kärsii, jotenkin radikaalisti kaiketi. Miksi ihmeessä minä enää lapsettomuuskokemustani miettisin, kun kerran olen turvallisesti raskaana?
Vuosia rakentunut kriisi ei katoa käskemällä, ja kehotus unohtaa lapsettomuuskokemukset on kuin sanoisi juuri pahimman masennuksen yli päässeelle ihmiselle, että "Kuule, sulla ei ole muuta ongelmaa kuin henkisen ryhdin puute". Olisi helpottavaa, jos voisin mennä neuvolaan lapsettomuushistoriani kanssa tietäen, että tulen nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tilanne on se, että olen oppinut olemaan puhumatta tietyistä asioista - nimittäin raskauteen liittyvistä peloista, joiden käsittelystä olisi minulle eniten hyötyä. Neuvola on paikka, jossa käyn muutaman viikon välein pissaamassa pieneen muovipurkkiin, nousemassa vaa'alle, ojentamassa käsivarteni verenpaineen mittaamista varten ja sormeni verikoetta varten sekä paljastamassa vatsani dopplerin anturille. Hyödyllistä toki kaikki, mutta neuvola voisi olla paljon enemmänkin. Kas, tässäpä idea jonkin lapsettomuusklinikan väelle: perustakaa hyvät ihmiset klinikkanne yhteyteen yksityinen, lapsettomuuskriisin kokeneille tarkoitettu neuvola. Jos olisitte perustaneet sellaisen jo jokin aika sitten, olisin jo asiakkaanne.
+ lohikäärme Urpo, rv 21+5
8 kommenttia:
ISO Rutistus.
mä haluan kans sen speciaalineuvolan hankalille tapauksille.
Halauksia. Päivä vain ja hetki kerrallaan!
Heissan,
Pääkaupunkiseudulla löytyy kyllä ainakin yhden lapsettomuusklinikan yhteydestä neuvola. Itsekin harkitsin sinne menoa, kun tuo ainokainen lähes neljän vuoden taistelun jälkeen teki tuloaan. Valitsin kuitenkin yleisen neuvolan, ihan vaan kulkemisen helppouden takia.
Ja aivan samoin, en mielestäni saanut tukea lapsettomuustaustaani, joka kuitenkin leimasi raskautta loppuun asti. Raskauden lopulla terveydenhoitaja epäili, etten pysty luomaan normaalia kiintymyssuhdetta vauvaan, kun minulta puuttuivat vauvaan liittyvä unet enkä muutenkaan kuvitellut vauvan ulkonäköä tai muutakaan. Minulle tämä tuli vähän järkytyksenä, kun en itse epäillyt kiintymyksen vaikeutta ollenkaan. Onneksi terveydenhoitajan konsultoima psykologi totesi, että mitä muuta voi odottaa henkilöltä, joka on odottanut lasta niin pitkään ja käynyt läpi kaikki mahdolliset hoidot. Sieltä sain ikäänkuin synninpäästön tapaani kokea raskaus ja ehkä terkkarikin oppi siitä jotain.
Tämä sinulle taustaksi, kun näyttäisi terveydenhoitajasi kohtelevan sinua vähän samalla tavalla. Niin, ja pelko väistyi ja rakkauteni lapseen pääsi valloilleen siinä silmänräpäyksessä, kun hän tuli maailmaan.
t. Pojun äiti
Mielestäni nuo molempien terkkarien kommentit ja huolet kuulostaa ihan pöljiltä jo ilman lapsettomuustaustaakin, saati sitten varmasti sen kanssa.
Itse olen suht normaalisti tullut raskaaksi, mutta siltikään en raskausaikoina ole erityisemmin vielä luonut suhdetta vauvaan, on ollut paljon pelkoja, ja ainakin esikoisen kanssa ei myöskään lapsen syntymän jälkeen ollut heti mitään valtavaa rakkaushuumaa jne. Enkä nähnyt mitään vauvaunia raskausaikana, ja nämä luettuani, ehkä hyvä etten kertonut millaisia unia näin :-D Lähipiirissäni on monenlaisia polkuja vanhemmiksi tulleita enkä koe kokemuksiani mitenkään tavattomiksi vaan täysin normaaliksi kasvuksi vanhemmuuteen. Ja normaalia voi olla niin monenlaista riippuen olosuhteista - juurikin lapsettomuustausta aiheuttaa varmasti monia asioita, jotka siinä tilanteessa ovat ihan luonnollisia..
Kiintymyssuhdeteoriassa on varmasti paljon hyvää, mutta tuntuu että sitä käytetään paljon mutu-tuntumalla herättämään aivan turhaa huolta monissa tilanteissa. Ei ihme jos neuvolassa ei sitten enää jaeta tunteita ja kokemuksia, kun vaikuttaa siltä että se oikea tapa tuntea ja kokea vanhemmaksi tuloa on niin kovin kapea. Lisää sallivuutta siis kaikkiin neuvoloihin ja enemmän tietoa terkkareille esim. juuri lapsettomuudesta...
Minäkin niin alussa toivoin keskoslapsille ja äideille omaa neuvolaa...
Joten voin vain kuvitella miltä lapsettomuuskriisissä olevalta/ läpikäyneeltä tuntuu neuvolan kommentit. Ainakin minusta nuo kuulostaa vain ahdistusta lisäävältä. Siis kun käsketään olla pelkäämättä ja käsketään kiintyä kun muuten se vaikuttaa kiintymykseen.
Tuota kuuli sairaala-aikanakin ja minusta ne oli ahdistavia. Että kun pelottaa niin en myöhemminkään osaa olla äiti?!
Höps.. olet varmasti hyvä äiti vaikka pelottaisi ja vaikka et näkisi vauvaunia. Ja toivottavasti saat vielä jonkun kanssa jutella tunteista ja ajatuksista joka ottaa ne tosissaan.
Ja ihanalta ja huumorintajuiselta kyllä teidän lohikäärmevauva vaikuttaa :)) Onnea vielä jatkoon ja jaksamista!
Sitä olisi itsekin toivonut. Meidän neuvolassamme ymmäettiin hyvin pelko keskenmenojen jälkeen, mutta ei lapsettomuutta. Mutta sain kuitenkin käydä tosi usein mielenrauhan varmistamiseksi :) (tai niin, sikäli kun sitä mielenrauhaa suuremmin missään vaiheessa oli)
Omalla kohdallani kiintymyssuhteessa ei ollut mitään ongelmaa vaikka vauvaa ei uskaltanut juuri kuvitella ja synnytyskin tuli pikkuisen ennakkoon :)
Onneksi minun neuvolatätini on ollut hyvin sympaattinen ja ymmärtäväinen. On ainakin väittänyt ymmärtävänsä hyvin tuskaani ja pelkojani ja ollut tukenani. On tarjonnut mahdollisuutta käydä tahtoessani useammin kuuntelemassa sydänääniä. Joka kerta hän on muistuttanut mahdollisuudesta käydä puhumassa psykologin kanssa ja viime käynnin jälkeen uskaltauduinkin sitten psykologin juttusille. Ajattelin että en minä siinä ainakaan mitään menetäkään. Ja se todella helpotti oloani. Tämä psykologi on ollut Simpukan psykologi ja osasi sanoa juuri oikeita asioita ja sai minut tuntemaan itseni normaaliksi. Olin tukahduttanut kaiken ilon itsestäni peloilla ja epävarmuudella.
Mutta sitten rakenneultra oli se lopullinen helpotus. Sen jälkeen olen ollut todella onnellinen. Puhumattakaan jatkuvista liikkeistä. Mutta lapseton minä olen silti edelleen. Sitä ei minusta saa pois. Enkä tiedä miten osaan käyttäytyä normaalisti muiden äitien kanssa. Tuntuu niin absurdilta ajatukseltakin.
Vatsaa olen kyllä itse asiassa edelleen piilotellut vaatteiden alla. Se on siellä turvassa katseilta ja kyselyiltä.
Samaa mieltä kuin tuo edellinen anonyymi: En nähnyt unia, enkä kuvitellut vauvaa jonkun näköiseksi tai jonkinlaiseksi - odotin mitö tuleman pitää. Ja kiintymys ja rakkaus tulee aikanaan, ainakin minulla siihen meni hiukan aikaa kaiken alkuhämmennyksen keskellä. Eikä minullakaan ollut mitään lapsettomuuskokemusta taustalla. Aika outoa väittää, että jos ei nöe unia, voi olla vaikeuksia kiintyä vauvaan - tuntuu että täti on lukenut liikaa kirjoja...
Hei, kiitos kaikille hienoista kommenteista - joihin olen, noloa kyllä, unohtanut raskaushuuruissani vastata. Mutta oli helpottavaa kuulla, etten ole ollenkaan ainoa, jolle neuvolassa on kuittailtu kiintymyyssuhteesta. Olen itse aika vahvasti sillä kannalla, että kaikki se neuvolan mainostama syntymää edeltävä kiintymyssuhteen rakentaminen on vain mielikuvia, ja vaikka mielikuvia olisi ennen lapsen syntymää kuinka paljon, todellinen kiintymyssuhde voi kuitenkin rakentua vasta sitten, kun pieneen ihmiseen voi todella tutustua - siis syntymän jälkeen. Jätän neuvolaihmisen horinat tältä osin omaan arvoonsa. Ei tässäkään asiassa ole vain yhtä tietä eikä vain yhtä oikeaa vastausta. Jokainen löytäköön omansa. :)
Lähetä kommentti