Vaanin kylpyhuoneessa banaanikärpäsiä. Ne ovat taas vallanneet puoli asuntoamme, kuten niillä syksyisin on tapana. Seuraan kärpästen taitolentoratoja katseellani pitkään. Radat ristivät toisiaan, eivät riidellen, vaan rytmisessä sovussa. Kohotan käteni ja heilautan. Nopea läimäys kuulostaa siltä kuin empisin antaa itselleni aplodit. Katsahdan kämmeneeni: kolme kuollutta. Kärpäsillä on mitään näkemättömät punaiset silmät. Punasilmäisten ruumiit ovat yhtä isot kuin Paavolla silloin, kun ihmisen alku irrotti otteensa minusta ja liukui ulos. Siipien kanssa isommat. Onko minulla oikeus?
Keskenmenosta on pian kulunut jo viisi kuukautta, mutta minä suren vieläkin. Jossain vaiheessa suru tuntui jo loitonneen, mutta alkukesän komplikaatioon, antibiootteihin ja seisahdukseen päättyneen IVF:n jälkeen suru on ollut koko ajan läsnä. Suru on vieressä ja sisällä. Se uuvuttaa minut eikä tunnu pienenevän, vaikka aikaa kuluu. Minä kammoan jo nyt joulukuuta, mieheni syntymäpäivän rinnalle asettuvaa laskettua aikaa. Minua riivaa se, ettemme koko kesänä löytäneet puutarhasta sopivaa paikkaa puulle, jonka halusimme Paavolle istuttaa. Elävä, kasvava, ylöspäin suuntaava puu helpottaisi lähestyvän joulukuun pelkoani, mutta puuta ei ole, sillä ironista kyllä, sille ei ollut tilaa. Mies olisi käytännöllisyyttään kaatanut Paavon puun tieltä jonkin toisen puun, mutta minä kielsin. Ei elämän jatkuvuuden tieltä saa tappaa mitään.
Minä uskon, että elämän määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Uskon sekä jälleensyntymään että sielunvaellukseen, ja ajattelen sielujen nousevan - tai laskeutuvan, se on tulkintakysymys - yhdestä suuresta maailmansielusta. Ajattelen meidän kaikkien olevan osa tuota samaa, suurta sielua, vain erilaisiksi ja näennäisen erillisiksi palasiksi järjestyneitä. Mahdollisten variaatioiden määrä on suunnaton. Pieni alkio, joka keväällä hetken ajan kehittyi sisälläni, oli konkreettinen ihmisen itu, sielu, joka yritti tulla lihaksi. Sielu, joka voi vielä yrittää maailmaantuloa uudelleen joko samanlaisena tai osin samana, uutena variaationa, johon on sekoittunut myös sellaisia sielunpaloja, joita edellisessä ihmisen idussa ei ollut. Paavo on tuolla jossakin, osa samaa suurta sielua, jonka osasia minä ja miehenikin olemme.
Minä suren ja suren ja suren ja suren, mutta muistan muistuttaa itseäni siitä, että suuressa mittakaavassa mitään ei ole menetetty. Paavoksi järjestynyt sielunpalojen kokonaisuus luisui kauemmas minusta ja miehestäni, mutta tulevaisuudesta ei tiedä kukaan. Ehkä Paavo palaa takaisin, tai ehkä hänen tilalleen tulee joku muu. Kaikki variaatiot ovat tervetulleita.
Kylpyhuoneen banaanikärpäset jatkavat voittokulkuaan. Yksi kärpäspariskunta parittelee ikkunalaudalla, toinen peilin kehyksessä: ne lisääntyvät useammallakin tapaa silminnähden. Minä annan niiden olla.
4 kommenttia:
Brahman, atman ja muut kumppanit. Hullua, kun joku kirjoittaa ajatusmaailmaa jonka tunnustaa. Itse olen ajatellut myös samoin. Viimejouluisen keskenmenon äärellä pohdin että pieni sielu se sitten tulee toisessa kehossa kun aika on.
ja että jokainen sielu on tarkoitettu ja juuri hieno, ihana sellaisena kuin onkin. Paavo tulee, sellaisena Paavona, kun maailmankaikkeus Paavon lähettää. Mutta silti teillä on jo side Paavoon <3
Mä jatkan tätä mun halailuoperaatiota. Voimia ja kiitos tästä tekstistä, jonka myötä koen että meidän maailmansielut on joskus treffanneet jossain muuallakin kuin stockkan kahvilassa ;)
Samansuuntaisia ajatuksia myös täällä, mutta mulla on hyvin vahva tunne siitä, ettei esikoinen ole sama sielu kuin tämä toinen. Se tunne, että esikoinen on yhä täällä meidän luona, on vahva. Että meidän perheessä "elää" enkeli. En vain ole osannut yhdistellä omassa maailmankatsomuksessani eetterissä odottavien sielujen ja enkeleiden yhtälöä. Ehkä osaa palaa eetteriin ja osa jää enkeleiksi. Jaa-a, ehkä liian syvällistä pohdittavaksi kommenttilootassa.
Samanlaisia ajatuksia mietin silloin omissa keskenmenoissa. Oliko vain yksi sielu joka yritti saapua maan päälle vai monta erillistä ja kuka tänne on nyt tulossa... On siellä jossain niitä sieluja kuitenkin paljon muitakin, ettei Paavon tarvitse yksin olla.
Voimia <3
Ihana ajatus, että menetetyt lapsemme (=alkiot, pienet ihmisen idut) eivät olisikaan kokonaan menetettyjä. Ehkä osa niistä tulee myöhemmin syntyvien mukana luoksemme.
Jään mutustelemaan tätä lisää... kiitos :)
Lähetä kommentti