Sydämeen sattuu. Mieleen sattuu. Minun kehoni on karannut minulta, livahtanut kauas hedelmöityshoitojen, keskenmenojen, sairauden ja kivun maahan. Kunpa minulla olisi iloisempia kesäuutisia kertoa, mutta ei: viime viikolla minä pääsin taas TAYSin naistentautien poliklinikan hellään huomaan. Kesäkuun IVF ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ei tietenkään.
Lääkärin suosituksesta vaihdoimme kaavaa lyhyestä pitkään ja lääkkeet Menopurista Puregoniin. Uusi lähestymistapa toimikin hyvin, sillä sain Puregonista huomattavasti vähemmän ikäviä sivuoireita kuin Menopurista, ja munasolutkin kasvoivat kauniisti. Viime viikon maanantaina minusta punktoitiin 26 munarakkulaa, joiden sisältä löytyi 25 munasolua. Kaksikymmentä niistä hedelmöittyi, puolet IVF:llä ja puolet ICSI:llä, toiveidemme mukaisesti. Molemmat lähestymistavat toimivat yhtä hyvin.
Punktio oli hyvin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäiset kymmenen minuuttia menivät yhtä hyvin kuin viimeksi, mutta sen jälkeen alkoi kipu, joka vahvistui vahvistumistaan kunnes sai minut lopulta itkemään ja valittamaan ääneen. Lääkitystäni lisättiin, mutta lisäannos ei vienyt kipua pois vaan toi sen sijaan mukanaan pahoinvoinnin ja horkan. Itkin, valitin, voin pahoin, hikoilin jäistä hikeä ja vapisin, ja jotenkin selvisin toimenpiteen läpi. Heräämön puolella vointini alkoi helpottaa, ja kun biologi loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen tuli kertomaan meille löytämiensä munasolujen lukumäärän, kivun rippeet peittyivät ilon ja ihmetyksen alle. 25 munasolua! Viimeksi niitä oli kaksi.
Voin punktiopäivän hyvin, makasin sängyssä ja luin kirjaa. Seuraavana aamuna herätessäni vatsani oli kipeä ja turvoksissa, mutta ajattelin sen olevan normaalia ja kipu unohtui taas, kun saimme puhelun klinikalta ja kuulimme hedelmöittyneiden munasolujen huikean lukumäärän. Lepäsin, join vettä, popsin klinikalta mukaan saamiani Panacodeja ja olin tyytyväinen. Vatsa kuitenkin turposi entisestään ja hiljalleen kivut pahenivat, mutta pystyin nukkumaan yön yli.
Keskiviikkona kivut pahenivat niin, että soitin klinikalle ja pyysin Panacod-reseptiä. Hain apteekista lisää lääkkeitä ja kipu pysyi taas hetken aisoissa. Iltaan mennessä oloni oli kuitenkin lepäämisestä, juomisesta ja kodeiinista huolimatta jo tuskallisen tukala. Vatsani oli turvonnut ylävatsaa myöten, enkä voinut maata selälläni, sillä silloin en pystynyt hengittämään. Yritin sinnitellä yön, sillä seuraavana päivänä pääsisin joka tapauksessa klinikalle - siirto oli buukattu torstai-aamupäivälle. Aamuyöllä Panacodit eivät kuitenkaan enää auttaneet puukottavaan munasarjakipuun, ja olotilani pelotti sekä minua että miestäni jo niin paljon, että mies etsi minulle Acutan numeron ja minä soitin päivystykseen. Sympaattinen lääkäri, jonka kanssa juttelin, totesi suoraan ettei tiennyt hedelmöityshoidoista eikä niiden komplikaatioista oikeastaan mitään, mutta yleislääkärinä hän oli sitä mieltä, että muutaman tunnin odottelu ei olisi vaarallista. Hän lupasi ystävällisesti myös pumpata minut täyteen kipulääkkeitä Acutassa, jos en kestäisi odottaa klinikalle pääsyä kotona. Lääkärin kanssa puhuminen helpotti pelkoa sen verran, että uskalsin olla kipuineni kotona vielä muutaman tunnin.
Aamulla soitin klinikalle heti kahdeksalta ja sain käskyn ilmaantua paikalle niin nopeasti kuin mahdollista. Herätin mieheni, joka aamuöisen Acuta-puhelun jälkeen oli onnistunut vielä nukahtamaan pariksi tunniksi, ja lähdimme ajamaan tunnin matkaa Tampereelle. Sattui, ahdisti ja pelotti. Klinikalle päästyämme minua kuitenkin alkoi jo melkein huvittaa: henkilökunta odotti meitä niin valppaana, että minulle tuli tunne, että minulla olisi suorastaan velvollisuus olla vieläkin huonovointisempi.
Lääkärin diagnoosi oli mahdollinen uhkaava hyperstimulaatio, ei mitään sen varmempaa. Hän ei osannut selittää kovia kipujani, sillä vatsassani ei ollut enempää nestettä kuin kellään muullakaan yleensä punktion jäljiltä. Toinen munasarjani oli paisunut tolkuttomaksi kymmensenttiseksi möhkäleeksi, mutta sekin selittyi sillä, että munasarjan uumenissa oli kasvanut kaksikymmentä isoa munarakkulaa. Mikään ei näyttänyt epätavalliselta ja minä ehdin jo miettiä, onko kipukynnykseni vain jotenkin tavattoman matala. Kipujeni takia lääkäri päätti, ettei tuoresiirtoa tehtäisi vaan kaikki alkiomme pistettäisiin pakkaseen odottamaan paremman onnen päiviä. Sain vielä lähetteen TAYSin gynepolille, ja sairaalassa kivuilleni vihdoin löytyi syy: munasolupunktiosta aiheutunut infektio. Tulehdusarvoni olivat loikanneet korkeuksiin, ja sairaalassa vietetyn päivän jälkeen lähdin antibioottireseptit käsissä kotiin jatkamaan lepäämistä.
Antibiootit ovat auttaneet. Lauantaina pystyin jo syömään enemmän kuin puoli voileipää ilman ähkyä, sunnuntaina kävelemään melkein kivutta, maanantaina vetämään vatsaa sisään ja tiistaina makaamaan kyljelläni. Tiistain ja keskiviikon välisen yön pystyin nukkumaan selälläni ilman, että hengitykseni salpautui. Fyysisen kivun vähetessä henkinen tuska on kuitenkin kasvanut. Tuntuu kohtuuttomalta, että jokainen IVF/ICSI vie minut takaisin sairaalaan.
Luin eilen kotimaisia tilastoja hedelmöityshoitojen komplikaatioista. Arvatkaa huviksenne, kuinka suuri prosenttiosuus punktoiduista suomalaisnaisista saa toimenpiteestä jonkinlaisen infektion - mitä luulette? Sairaanhoitajaäitipuoleni veikkasi, että parikymmentä prosenttia, ja ystäväni arveli, että kymmenen. Tilastojen mukaan oikea luku on vain 0,3-0,4%. Alle puoli prosenttia! Kuinka helvetin huono tuuri sitä voi yhdellä ihmisellä olla? Huhtikuisen keskenmenonikin tapahtuminen oli epätodennäköisempää kuin raskauden normaali jatkuminen.
Kahdestakymmenestä hedelmöittyneestä munasolusta yksitoista jatkoi jakautumistaan normaalisti. Nyt meillä on pakkasessa viisi top-alkiota yksittäisissä oljissa ja kuusi seuraavan luokan alkiota pareittain. Lääkäri sanoi, ettei muista, milloin viimeksi olisi nähnyt näin kaunista alkiosarjaa, ja hänen mukaansa näillä alkioilla saadaan perheeseemme useampikin lapsi. Minulla on siis toivoa, mutta enemmän kuin toivoa minulla on elämän lyömä olo. Olen vanha, väsynyt ja kulunut. Jatkuvasti sairastava kanttura. Tahtoisin seisauttaa ajankulun, levätä kymmenen vuotta ja tulla sitten takaisin jatkamaan hoitoja. Onnistumaan hoidoissa. Olemaan jonkun äiti. Nyt olen niin väsynyt, että jos nämä hoidot onnistuvat, ei ole mitään takeita siitä, että jaksan raskautta, äitiydestä nyt puhumattakaan.
Miten tämän väsymyksen yli pääsee? Sanokaa minulle, että pääsee. Että jaksan vielä haluta jatkaa hoitoja. Että jaksan vielä uskaltaa toivoa. Että jaksan vielä odottaa ja tulla vanhemmaksi. Että saan vielä joskus menetyksen ja surun valtaaman kehoni takaisin. Sanokaa, että tämä kaikki on ollut jonkin arvoista.
21 kommenttia:
Se on sen arvoista, rakas ystävä <3
Tahtoisin kyetä halaamaan sinua oikein voimakkaasti, sanomaan että hyvin menee. Koska ihan oikeasti uskon - ja tahdonkin uskoa - niin.
Että jonain päivänä tilastoihmeet ja todennäköisyydet haistavat pitkät huilut.
Tuhat voimahalausta ja rohkeuden rippeet sinne <3 Rakkautta toivon olevan runsaasti sinua ympäröimässä.
Kyllä sinä selviät ja jaksat! Ihan varmasti!
Sulla on ollut vain ihan järkyttävän huonoa tuuria matkassa, mutta tästä ei kuule päästä kuin ylöspäin. Ja mitäs sanot tuosta käsittämättömän upeasta punktiosaaliista?? Eihän tuollaista tapahdu :)
Olen ihan vakuuttunut, että nyt kun lepäilet ja saat itsesi kuntoon, ja pääsette tekemään niitä siirtoja niin kohta teille on vauva tuloillaan :) Sillä onnellisuuspiikillä selviät ihan taatusti koko raskausajan. Voimia sinne!
Voi raukkaa, millaisia jouduit kokemaan :-(. Tosiaan oli huono tuuri kipujen ja infektioiden kanssa... Lämmin halaus! Kuitenkin -- kuten Verona tuossa jo sanoi -- tulet aivan varmasti selviämään ja jaksamaan! Ja mikä parasta: ihan pian teidän perheessä on pikkuinen, kun itse hoito onnistui noin täydellisen upeasti :-). Pidä nyt oikein huolta itsestäsi ja lepää, jotta toivut pikaisesti!
Jaksat sinä! Olet vahva nainen - vahva tuleva-äiti-ihminen. Eikä masennus tai väsymys ole heikkoutta vaan merkki siitä, että on ollut vahva liian pitkään. :)
Kyllä minustakin tuntuu että tuosta määrästä alkiota tulee vielä parikin lasta teille kotiin kasvatettavaksi ja rakastettavaksi! Halaus <3 Ja paranemisia.
Toivottavasti viimeistään raskaana ja vauvan saatuasi mielesikin saa levätä.
Mulla ei ole mitään kokemusta noista asioista, joita käyt läpi, joten hiukan ujosti nyt kommentoin.
Uskon sun pääsevän väsymyksen yli. Siitä tiedän jotain, väsymyksestä. Eihän siihen ole mitään poppakonsteja, ne tavalliset. Lepoa, niin fyysistä kuin psyykkistä. Tarpeeksi lepoa. Ja sielunravintoa. Ja rauhaa. Jotta jonain päivänä taas jaksaisi.
Mä tahdon myös uskoa, että jonain päivänä sä katsot tätä aikaa ja huomaat, että "Damn, mähän selvisin! Uskalsin toivoa, uskalsin odottaa, uskalsin tulla vanhemmaksi. Sain kehoni takaisin! Ja kun katson jälkikasvuani, tiedän että kaikki on ollut sen arvoista."
Kuten tiedät, itse elän nyt aikaa, jolloin mielessäni pyörii samantapaisia kysymyksiä kuin sulla. Samankaltaista epätoivoa. Tilanteet on ihan erit, mutta tunnistan tuossa viimeisessä kirjoittamassasi kappaleessa jotain itsestäni. Ja tahdon uskoa, että myös minä selviän. Vaikken aina uskokaan.
<3 *voimahalaus* <3
Kiitos kaikille kannustavista viesteistä; tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaipaan vertaistukea enemmän kuin koskaan, vaikka tilanne monella olennaisella tapaa onkin nyt parempi kuin aiemmin. Väsymys vain on jotain ihan muuta kuin ennen.
Voi harmi että sait vielä infektion riesaksi <3 Jos voisin luvata, lupaisin teille plussan heti ensimmäisestä siirrosta, helpon raskauden ja maailmankaikkeuden ihanimman vauvan. Mutten voi. Joten toivon puolestanne ja elän prosessissa mukana <3
Hei.
Minulla ei ole kokemusta asioista joista kirjoitat, mutta tämä postauksesi sai aikaan erittäin voimakkaan tarpeen kommentoida.
Toivon sinulle voimia, jaksamista, parempaa huomista.
En tiedä onko kaikella tai millään mitään ennaltamäärättyä tarkoitusta, sen voisi joku viisaampi kertoa.
Väsymyksestä minäkin jotain tiedän, ja masennuksesta, vaikka ne ovatkin aiheutuneet jostain aivan muusta kuin sinun.
Toivon että löydät itsestäsi ne vielä piilossa olevat voimat joilla tästä koettelemuksesta selviät, ja saat kokea raskauden ja äitiyden onnen ja haasteet.
Olet vahvempi kuin tiedätkään, muuten olisit ehkä jättänyt leikin kesken jo ajat sitten.
Aurinkoa päiviisi ja rauhallisuutta öihisi.
Voi luoja mitä olette taas joutuneet kokemaan!! Teitä koetellaan kohtuuttoman paljon, olen niin pahoillani ettei sanat riitä. Todellista ja käsinkosketeltavan suurta toivoa on onneksi annettu, toivon teille kaikkea parasta koko sydämestäni. Ja sylin täydeltä voimia tässä kurassa tarpomiseen<3
Kyllä sen väsymyksen yli pääsee. Siirto, plussa ja kasvava vatsa ja *ping* kaikki pahat muistot ovat poissa ja sydän on täynnä rakkautta ja uutta intoa ja odotusta.
Teillähän on lottopotti pakkasessa! Siellä ne pysyy eikä sun toivottavasti tarvi enää lähteä tähän rumbaan. Menette siirtoon, kun jaksat. Tosi paska munkki tuo tulehdus, mä niin tiedän ton olon...
Mutta ykstoista alkiota, vitsit!
Mun pitää vielä tulla kommentoimaan tota teidän alkioiden määrää, että todellakin kannatti tuo lääkkeiden vaihto. Mä olen ollut aina sitä mieltä, että jos ei yksi merkki tuo parempaa satoa, niin sitten kokeillaan toista. Kuulin just eilen tarina, että eräs työtoverini tuttava kävi läpi kolme hoitoa julkisella samalla kaavalla (pitkä), samoilla lääkkeillä (Menopur). Siinä meni Kelan korvaamat hoidot ja kolme siirtoa saatiin aikaiseksi, kaikki heikkolaatuisilla alkioilla. Eikä plussaa tullut. Ja lääkäri totesi, ettei hoitoja kannata jatkaa. Menivät vielä pitkän harkinnan jälkeen yksityiselle, vaihtoivat Puregoniin ja nyt on tulossa kolmas lapsi siitä samasta satsista.
Juu, olen samaa mieltä, alkioiden määrä ja laatu ovat hienoja ja lupaavia, eli lääkkeiden vaihto kannatti. Ja meidän tapauksessa uskon, että ratkaiseva tekijä oli paitsi lääke myös - ja itse asiassa ensisijaisesti - se, että kaava vaihtui lyhyestä pitkään. Minun ongelmani oli jo inseminaatioissa munarakkuloiden ylenmääräinen intoutuminen lääkkeistä (kierto nopeutuu ja munasolut karkailevat), ja sama ongelma tuli vastaan lyhyessä kaavassa: kierto nopeutui ja yksi munarakkula rupesi johtofollikkeliksi ja tyrehdytti muiden kasvun, vaikkei sellaista noin periaatteessa pitäisi tapahtua. Alkuunhan munarakkuloiden kasvu näytti siinä ensimmäisessäkin stimulaatiossa hyvältä, ja munasoluennuste oli sen suunnilleen kahdeksan solua, joka kuitenkin tyrehtyi kahdeksi johtofollikkeliprobleeman takia. Pitkällä kaavalla johtofollikkeliongelma saatiin kitkettyä, kun oma hormonitoiminta ajettiin ensin alas sumutteilla. Pitkä kaava oli minulle tämän takia myös henkisesti helpompi: ei tarvinnut koko ajan pelätä, tuleeko soluja ja onko solujen kasvu tasaista, kun tiesi, että oma aivolisäke on lisääntymishormonien osalta turvallisesti hiljennetty.
EA, pidän mielessä ystäväsi tarinan. Noin se meilläkin vielä menee, siis sen hyvän tuurin osalta. :) Vähän meitä kumpaakin kuitenkin pelottaa se mahdollisuus, etteivät vauvaa lupaavat alkiomme välttämättä selviäkään sulatuksesta. Mutta se on kai aika harvinaista, että kaikki pakkastyypit heittäisivät järjestelmällisesti henkensä sulatettaessa..?
Voi hurja mikä munasolusaalis - ja vielä hurjempi tuuri tuon infektion suhteen! Tiedän miltä tuntuu, kun hoidot vievät kerta toisensa jälkeen sairaalaan.. Siinä väsyy. Väsyy todella, kun pelottaa ja miettii, onko tämä minkään arvoista.
Jaksa nyt kuitenkin! Teillä on todella hieno saalis pakkasessa odottamassa.
Voimahalaus.
Alkiot selviää ymmärtääkseni vallan hyvin sulatuksesta. Älä nyt sitä vielä murehdi. Teillä on kuitenkin mistä ottaa, top-luokkaa ja tuplia.
Kiitos vinkityksestä, taidan tahtoa Puregonia minäkin. Menopurillahan tuli ihan paskoja alkiota ja vain muutama kälynen.
Oon ihan vilpittömän iloinen ja jopa kateellinenkin sun hyvästä saaliista. Saletisti natsaa!
Että tuollainen kurjuus piti vielä kokea, ihan niinkuin teillä ei olisi ollut jo riittävästi vastoinkäymisiä matkassa. :( Halauksia ja voimia täältä! Hienon saaliin saitte pakastimeen. Pidän peukut ja varpaa pystyssä puolestanne!
Me täällä odotellaan elokuuta, että päästään PAS:iin. Ja tietysti pelätään että meidän viidestä alkiosta yksikään ei selviä siirtoon asti, mutta pakko kai on uskoa ja toivoa. Kaavinnan jälkeen meni 6 viikkoa ennen kuin seuraavat menkat alkoivat. Vaikka huhtikuussa tuntui että ei pysty mitenkään nousemaan suosta, niin kummasti sitä ihmisen mieli unohtaa ja korjaa tuhoja. Eihän sitä muuten pää kestäisikään.
Voi, kuulostaa niin kohtuuttomalta. Mutta vaikka oletkin väsynyt, niin vanha ja kulunut et kyllä ole! Kehosihan on juuri ponnistanut valtavan määrän elinkelpoisia, hedelmöittymiskykyisiä soluja! Ole väsynyt, ota aikasi tervehtymiseen. Jossain vaiheessa tämäkin väsymys on kulunut pois, ja jaksat taas katsoa tulevaan ja toivoa. *hal*
WAU mikä saalis! Anna itsellesi aikaa huilata ja toipua, alkiot odottavat pakkasessa sitä aikaa kun jaksat(te) jatkaa. Toivon rauhoittavaa ja akkuja lataavaa loppukesää sinulle.
Takussa, uskoisin, että lääkkeiden vaihtoa kannattaa kokeilla. Puregonia oli ainakin minusta myös huomattavasti miellyttävämpi piikittää, sillä se pistetään kynällä, joka sallii sellaisen ronskinhuitaisevan otteen. Puregonin pistäminen oli itse asiassa melkeinpä hauskaa, hauskaa tosin vain tässä nimenomaisessa kontekstissa siis.
Annika, onnea elokuisiin pakkasharrasteisiin! Ja on se tosiaan totta, että ajan myötä mieli toki korjaa haavojaan, mutta tällaisessa väsymysonnahduskohdassa sitä on vähän vaikea muistaa. Mä yritän nyt vain antaa itseni olla. Mies voi paremmin mutta ei kauhean hyvin hänkään - me kumpikin vain toivotaan, että saataisiin tämä paskamainen prosessi jo päätökseen, tavalla tai toisella. Toivottavasti sillä toivomallamme tavalla. Onneksi on luvassa heinäkuista lomaa ja täysin virikkeettömiä päiviä jossain ihan muualla kuin kotona, koti kun ainakin tällä hetkellä pursuaa tunteita ja kivun muistoja, eikä sielläkään voi enää kunnolla levätä.
Lalla, ne vanhuus ja kuluneisuuskin on tässä tapauksessa tunnetiloja. Mulla on elämän kuluttama olo, ja voi olla, että kunhan vähän toivun niin myös nuorrun, mutta siitä olen varma, että osa kulumajäljistä on kyllä ihan pysyviä. Mitä teidän yritykseen muuten kuuluu?
Esme, kiitos. Ollaan tehty kolmen vuoden pakastussopimus klinikan kanssa, joten enköhän sen ajan puitteissa toivu, ehheh...
Tämä on ehdottomasti ollut jonkin arvoista ♥
Lähetä kommentti