Surusta ja vihasta

Oh, will you come when I call you?

I’ll come when you call me.

I’ll call you at half-past ten.

Ten for the atom bomb loose again.

Nine for the crippled and blind.

Eight for my eight billion graves.

Seven for the continents blowed up.

Six for the cities all wrecked.

Five's for the warplanes that fly.

Four's for the guns of this war.

Three’s for these warships at sea.

Two's for the love of me and you.

One's for the pretty little baby

that’s born, born, born and gone away.

(The Klezmatics: Come When I Call You)

Minun taivaani on täyttynyt pommikoneista, mereni sotalaivoista ja merimiinoista, sydämeni vihasta ja surusta. Kaupungistani on jäljellä vain rauniot, mutta nekin ovat minulle liikaa. Kaipaan tulta, joka peittäisi alleen kaiken. Tulta, joka lakkauttaisi tietoisuuden, saisi unohtamaan, tekisi tunteettomaksi.

Minä vihaan tätä kipua. Minä vihaan sitä, että lamaannuttava suru on muuttanut muotoaan ja tullut ahdistukseksi, joka tekee hengityksestä pinnallisen, käsistä tärisevät, vie nälän pois ja muuttaa unet painajaisiksi. Vihaan sitä, etteivät rinnat ole enää kipeät, sitä, että keho tuntuu jo samalta kuin ennen raskautta. Vihaan sitäkin, etten vuoda enää. Vihaan sitä, että kohtuni on tyhjä, pieni, tarpeeton; Paavon yksiö tyhjensi itsensä yhdeksässä päivässä. Minä vihaan sitä, että viime viikon sairauslomani aikana työkaverini tuskin huomattava vatsakummun alku oli ehtinyt pullahtaa vauvamahaksi, ja minä vihaan sitä, että sain eilen sähköpostitse vanhalta tutulta vauvauutisia ja valokuvan koko perheestä. Aivan erityisesti minä vihaan ihmisiä, jotka ovat saaneet lapsensa helposti. Niitä, joilla on kolmesta tai neljästä yrityskierrosta kaksi tai kolme tervettä lasta. Ja enemmän kuin mitään minä vihaan sitä, että minä ja mieheni emme saa kuulua tuohon joukkoon. Minä vihaan, vihaan, vihaan tätä kriisiä ja sitä, että joudun tuntemaan näin alhaisia tunteita. Vihaan itseäni ja sitä, etten pysty torjumaan tätä muihin ihmisiin kohdistuvaa negatiivisuuttani. Vihaan itseäni ja sitä, etten pystynyt pitämään alkiota sisälläni, kasvattamaan lapseksi asti.

Minä yritin eilen mennä töihin ja sinnittelinkin siellä päivän, mutta ei siitä mitään tullut. Piilottelin työhuoneessani itkemässä, tärisemässä, suremassa ja vihaamassa, ja iltapäivällä soitin terveyskeskukseen. Sain päivystysajan lääkärille, lähetteen lapsettomuusasioita ymmärtävälle psykologille, kaksi viikkoa sairauslomaa ja diagnoosin: F43.0, akuutti stressireaktio. Lääketiede antaa nykyisin kaikelle oman nimensä ja numeronsa. Minä kutsuisin menetykseksi, suruksi ja vihaksi. Elämäni kivuliaimmiksi päiviksi.

Nyt olisi niin helppo luovuttaa.