Keskenmenoni jälkeen muutamakin ihminen on esittänyt minulle saman kysymyksen: Mitä minä voisin tehdä auttaakseni sinua? Alla muutama lapsettomuuskriisissä rypevän ehdotus, toivomus myötämielisyydestä. Loppujen lopuksi kukin kuitenkin tekee ja toimii kuten tahtoo ja parhaaksi katsoo.
- Kuuntele minua. Kuuntele, vaikka itkisin kuinka kovaa ja vaikka puhuisin kuinka hulluja. Kuuntele, äläkä yritä lohduttaa minua järkiperustein. Lapsettomuuskriisissä ja keskenmenosurussa on kyse ensisijaisesti tunteesta, eikä tunnetta voi pyyhkiä pois järjellä. Järkiperusteet lohduttavat sitten joskus, kun tunnemyrsky on mennyt ohi. Jos haluat välttämättä puhua minulle järkeä, toivon, että teet sen niin, ettet kävele tunteitteni ylitse vaan huomioit myös ne.
- Jos olet surullinen puolestani, älä itke suruasi minulle. Minulla on riittävästi tekemistä omien tunteitteni kanssa. Löydät kyllä lohduttavan keskustelukumppanin jostakin muualta.
- Älä ole liian varovainen. Ei minua tarvitse kohdella silkkihansikkain. Kerro minulle omat kuulumisesi, vaikka sinulla olisi ongelmiakin. Luota siihen, että kyllä minä kestän - ja siihen, että jos uhkaan hajota uutistesi painon alle, kerron sen sinulle.
- Älä eristä minua lapsettomuuteni vuoksi. Älä jätä kutsumatta minua lapsesi nimiäisiin tai ristiäisiin sen vuoksi, että elän keskellä lapsettomuuskriisiä. Muista syistä saat kyllä vapaasti jättää minut kutsumatta. Ja jos alat odottaa lasta, älä salaa asiaa minulta. Kerro mieluummin aiemmin kuin myöhemmin. Vaikka minulla on kriisi ja surua, olen edelleen aikuinen ihminen ja kyvykäs kantamaan vastuun omista tunteistani. Sinun ei tarvitse tehdä sitä puolestani.
Kyllä näillä jo yhdestä keskenmenon kokeneen ihmisen lohduttamisesta selviää.
21 kommenttia:
Iso Rutistus.
Tärkeitä asioita, todella. Toivottavasti olet tullut kuulluksi, halatuksi ja kutsutuksi <3
Iso Rrrrrrrrrrrrrrrutistus vielä kertaalleen <3
Kiitos, Vinkeä. Sulta otan vastaan niin monta rutistusta kuin vain on tarjolla. :)
Kiitos tästä postauksesta, nää on tärkeitä juttuja! Ja jaksamisia surun keskelle <3
Komppaan listaa täysin, etenkin kakkosta.
Lämpin ajatuksin,
Unina
Hyviä neuvoja, mutta tuo kakkonen on ykkönen! Tai siis ainakin meillä raskainta oli, kun kerta toisensa jälkeen huomasi joutuvansa lohduttamaan kaikkia muita - - -
Koita jaksaa, päivä kerrallaan.
Nämä on varmasti asioita, joita pitää huomioida, mutta jokainen meistä on erilainen. Mä muistan itkeneeni ystävieni kanssa ja puhuneeni. Se kun halattiin ja jaettiin suru kyyneleillä, oli mulle ihan sopivaa. Tuli tunne, että toinen otti kantaakseen osan mun kyyneleistä, kun tuntui, ettei ne lopu koskaan. Ehkä enemmänkin mä olin sellaisessa kuplassa, etten kyennyt/jaksanut toisten ongelmia siinä pahimmassa kriisissä. Olin vähän järkyttynyt, mutta kiitollinen siitä, että yksi hyvä työtoverini kertoi avioerostaan vasta pahimman jälkeen. Mutta mutta, kuten totesin, jokainen kokee nämä omalla tavallaan ja varmasti tärkeintä on kuunnella sitä kriisin keskellä olevaa, oli se kriisi sitten mikä tahansa, ja toimia sen mukaan.
EmmyAurora, kommenttisi myötä jäin miettimään, että ehkä vedin tuossa itkemisasiassa vähän turhan tiukkaa rajaa. Läheisten suru (lähinnä tässä on nyt kyse appivanhemmistani, jotka ovat tietäneet yrityksistämme ja tiesivät myös plussatestistä - mitä kyllä nyt kadumme aika paljonkin ja aiomme virheestä viisastua) on ok silloin, kun tuntuu, että lähi-ihmiset kantavat itse vastuun omista tunteistaan. Yhdessä itkeminenkin on ok, kunhan vastuu omista tunteista pysyy kullakin itkijällä. Mutta se, että joutuisin lohduttamaan jotakuta toista oman menetykseni vuoksi, sitä en kyllä kestä, siinä menee selvä raja. Jos toinen ei viesti lohdutuksen tarvetta, en pistä kyyneleitä pahakseni.
Nämä kaikki ovat todella hyviä pointteja!
Pahoittelut kokemastasi keskenmenosta. On niin kamalaa ja epäreilua että näitä menetyksiä joutuu vielä kaiken muun paskan lisäksi kokemaan! :( Paljon jaksamista ja tsemppiä teille molemmille taipaleellanne! Jään seuraamaan ja toivomaan teille kaikkea hyvää..
Hirmu hyviä pointteja ja tärkeitä, tarkkoja havaintoja. Asioita, joita on itsekin kaivannut omien menetysten keskellä. Samalla asioita, joihin olen varmasti itse sortunut ollessani kuuntelevana osapuolena.
Minä koin omaa suruani eri tilanteissa "julistaessani" tärkeäksi myös sen, että kertoessani jotakin niin arkaa itsestäni, se usein avasi myös toisen kertomaan omista vaiheistaan. En siis tarkoita, että jouduin lohduttajan osaan, mutta suru, erilainenkin, voi yhdistää. Tai paremminkin se, että siitä surusta uskaltaa puhua, mikä antaa ehkä toisellekin tilaisuuden. Ei kylläkään toimi aivan avointen haavojen ja akuutin tilanteen keskellä.
Huomasitko muuten Aamulehdessä rohkean kirjoituksen omalla nimellä keskenmenon hoidosta Acutassa?
Voimia sinne edelleen.
Mama M, mikä Aamulehden numero se oli? Meille ei enää tule lehteä, tilaus loppui pari viikkoa sitten eikä haluttu jatkaa, kun eletään vaihteeksi informaatioahdistuksen vaihetta. Mutta voisin käydä kaivamassa sen kirjastosta, jos vaikka löytyisi. Jollei sulla sitten ole kopiota jäljellä, jonka voisit skannata ja meilata?
Surun jakamisesta olen samaa mieltä. On katarttista, kun henkilökohtaiseen vastataan henkilökohtaisella.
Ja Sadeina, kiitos. Jaksamista toivon myös sinun suuntaasi! Jatkan blogisi lukemista, ja ehkä nyt kommentoinkin vähän useammin. :)
Laitoin sulle kirjoituksen skannattuna sähköpostiin. Jos jaksat muiden kokemuksiin vielä paneutua.
Jaksan kyllä. Kiitos kovasti!
Tuo lista on todella hyvä, jokainen kohta. Itselle tuo ensimmäinen kohta kolahti viime syksynä liiankin kanssa, kun niin monelta sain kuulla että parempi että keskenmeno tuli niinkin aikaisessa vaiheessa. Siinä kohtaa se vaan kuulosti niin tajuttoman pahalta, tuntui ihan kuin koko alkanut raskaus olisi mitätöity. On totta että monet eivät tiedä mitä sanoa ja haluavat silti auttaa jotenkin. Joskus ne sanat vaan kuulostavat todella pahalta.
Voimia ja jaksamista!!! *halaus*
*halaus* <3
Tunnustus blogissani sinulle! :)
*rutistaa takaisin* Kiitos!
Bongasin kirjoituksesi Simpukasta, ja ajattelin luettaa sen miehellänikin niin se saa taas vähän uutta perspektiiviä asioihin.
Mitä sulle kuuluu? Et ole postannut mitään pitkään aikaan ja mä toivon, että olet saanut edes hetkittäin muuta ajateltavaa ja että toipuminen keskenmenosta olisi jo hyvällä mallilla.
Voimia vielä <3
Jadekivi, mukava kuulla, että olet pistämässä Simpukan kirjoitustani eteenpäin jakoon. :) Voin jo varsin hyvin, mutta tuntuu siltä, että haluan pitää vähän taukoa tähän blogielämään.
Luin keskenmenoaiheiset kirjoituksesi eilen illalla ja itkin. Tunteet, joita kuvasit nostivat pintaan muistot omista keskenmenoista vuoden takaa. Mies tuli ihmettelemään, miksi itken koneella, luki tekstit itsekin ja itki. Emme olleet lähes vuoteen puhuneet viime keväisistä tapahtumista kunnolla, koska ne tuntuivat liian kipeiltä. Nyt kuitenkin kävimme läpi kaiken, keskenmeno keskenmenolta, kerroimme nekin tunteet, joita ei toista säästääkseen silloin uskaltanut. Kiitos siis, että kirjoitit ja näin autoit meitä työstämään keskenmenosuruamme.
Teidän puolesta olen todella pahoillani, ja kuten lääkärikin totesi, teidän ei tosiaankaan olisi pitänyt joutua kokemaan vielä tätäkin kaiken yrittämisen jälkeen. Paljon jaksamisia tulevaan, toivottavasti onni osuu kohdallenne pian!
Vauvantekohomman Kätsy
Joillakin ei ole mitään käsitystä mitä voi toiselle sanoa. Maaliskuussa esikoisensa saanut kaverini kutsui minut piristykseksi vauvansa ristiäisiin. Pohti vaan fyysistä jaksamistani, että pystynkö matkustamaan. Ei lainkaan käynyt mielessä, että en todellakaan pysty näkemään vauvaa tällä hetkellä, kun itken pienimmästäkin asiasta, enkä todellakaan ole muutenkaan juhlatuulella. Lisäksi hän sanoi "elämässä pitää vaan ottaa se mitä eteen tulee ja koittaa pärjätä sen kanssa". Arvaas lohduttiko?! :(
Viime keskiviikkona yritettiin lääkkeellistä tyhjennystä tuloksetta ja torstaina tehtiin kaavinta. Eilen kävin kovien kipujen takia lääkärissä, mutta tulehdusarvot eivät olleet koholla ja epäili että normaalia kovemmat kivut johtuvat endometrioosistani. Äitienpäivä oli aivan kauhea. Olisi tehnyt mieli hautautua maan alle. Mies yritti lohduttaa, että yritä mieluummin ajatella omaa äitiäisi ja mummujasi, mutta minulle se oli pelkästään muistutus lapettomuudesta.
Kätsy, kommenttisi liikuttaa minua joka kerran, kun sen luen. Ja olen lukenut sen jo aika monta kertaa. Kerroin miehellenikin, ja hän ilahtui kuullessaan, että meidän kokemustemme jakamisesta on ollut helpotusta muille. Kiitos, kun kerroit.
Annika, arvaan, ettei juurikaan lohduttanut. :( Kaverisi kommentista tulee mieleeni oma km-jälkitarkastukseni paikallisessa lastenneuvolassa. Kun hoitsu ja lääkäri (olivat molemmat paikalla, ihme!) kyselivät vointiani, kerroin avoimesti surustani, mihin hoitsu nerokkaasti vastasi hokemalla moneen otteeseen "Mutta sä olet tullut raskaaksi, sä olet tullut raskaaksi, hurraa, hurraa, jee!" - ja siivitti hokemistaan vielä tuulettamalla. Oikeesti, tuulettamalla. Meinasin lyödä, mutta onneksi en lyönyt. *lämmin rutistus sulle* Toivottavasti kivut pian helpottavat ja saat vihdoin olla rauhassa. Itselläni olo helpotti henkisesti, kun istukkahormonit haihtuivat kropasta ja kroppa lakkasi muistuttelemasta jo menneestä raskaudesta. Toivottavasti se auttaisi myös sinua.
Lähetä kommentti