Liebster Blog -tunnustus

EmmyAurora ilahdutti minua Liebster Blog -maininnalla. Kiitos!

Maininnan säännöt:

Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen. Lopuksi kerro itsestäsi hieman - tai vähän enemmänkin - viiden paljastuksen erissä. Tässä minun viiden eräni:

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:

1. Lohikäärmelapsen into ja riemu

2. Puolison ja lapsen välisten hetkien seuraaminen sivusta - siis nehän ovat ihan syötävän suloisia yhdessä!

3. Yhteinen laiska aika puolison kanssa lapsen mentyä nukkumaan

4. Yksin vietetyt hetket lapsen nukkuessa päiväunia

5. Facebook! Se pelastaa kotiäidin sosiaalisen elämän.

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:

1. Yrttitee. Olen addikti.

2. Ruoka

3. Uni

4. Riittävän lämpimät vaatteet

5. Tilaa omille ajatuksille

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

1. Aino Kallas: Sudenmorsian

2. Leena Krohn: Datura

3. Bret Easton Ellis: Lunar Park

4. Margaret Atwood: Orjattaresi

5. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:

Tässä painotus kaikkien aikojen -ajatuksella. Kuuntelen monia näistä nykyisin huomattavasti vähemmän kuin joskus ennen, mutta nämä ovat kaikki muusikoita, joista olen pitänyt teini-ikäisestä lähtien ja pidän edelleen kovasti.

1. Tori Amos, jota pääsin toissavuotisen jäähallikeikan jälkeen jopa ihan tosifanina halaamaan, oho. Tori-fani minusta tuli lukioikäisenä, kun Cornflake Girl julkaistiin. Eräs ystäväni ilmoitti minulle hetkisen Tori-intoiluani kuunneltuaan, että nainenhan on ihan samanlainen yhden hitin tusinatähti kuin muutkin vastaavat ja että en minä moisesta musiikista kauan jaksaisi koohkata. No, nyt on kulunut parikymmentä vuotta, ja koohkaamiseni on ehkä vähentynyt, sillä viime vuosien levyt eivät ole enää kolahtaneet samalla tavoin kuin ne takavuosien klassikot, mutta faniksi tunnustaudun vieläkin.

2. Suzanne Vega. Vega on ollut minulle tuttu nimi jo ala-asteikäisestä saakka, sillä ystäväni äiti kuunteli Vegaa. Minä ja ystäväni sen sijaan kuuntelimme New Kids On The Blockia ja olimme vakaasti sitä mieltä, etteivät vanhempamme tajua hyvästä musiikista mitään. Lukiossa kuitenkin löysin Vegan, joka on on pysynyt mukanani siitä asti.

3. Depeche Mode. Olen vannoutunut syntikkapopin ystävä ja DM on syntikkapopin aatelia. Enjoy the Silence soi edelleen yhtä kauniisti kuin silloin joskus, kun sen yläasteikäisenä ensimmäistä kertaa kuulin.

4. Pet Shop Boys. Pet Shop Boys! Kun olin ala-asteella, sain ystävältäni lainaksi kasetin, jonka päälle oli rustattu alakoululaisen pätevällä käsialalla Pet Shop Boys: Actually. Ystäväni sanoi, että saisin kuunnella kasettia mutta hän ei halunnut minun nauhoittavan sitä itselleni. Musiikki oli niin mahtavaa, että nauhoitin kasetin itselleni ystävältäni salaa, eikä PSB:n lumovoima ole vuosikymmenten mittaan karissut. Miten ne sen oikein tekevät?

5. David Byrne. Byrnen löysin aivan vahingossa: joskus 90-luvun alussa tv:ssä pyöri Sokkolentoa-niminen sitcom, jonka teemabiisiksi oli jostain kumman syystä valikoitunut Byrnen kappale A Million Miles Away. Kiinnostuin kappaleesta ja löysin monta levyllistä eksentrisen tyypin tekemää kiehtovan kilkuttavaa musiikkia, joka ei vanhene, vaikka sitä kuinka kuuntelee.

Viisi materialistista joululahjatoivetta:

1. Suuri, punasävyinen itämainen matto

2. Kaunismuotoinen, lasinen teekannu, jossa voisin hauduttaa teekukkia

3. Jotakin sellaista erityisen hyvää teetä, jota en vielä ole maistanut

4. Kaj Franckin Ateenan aamu -lasikuplia. Niin monta, että ne näyttävät kauniilta yhdessä ja myös soivat.

5. Kaikki Villin Pohjolan kaudet DVD-bokseina!

Viisi lempiruokaasi:

1. Katkarapurisotto tällä reseptillä

2. Kasvislasagne

3. Makirullat melkein millä tahansa kasvis- tai kalatäytteellä. Surimitäyte on ainoa toistaiseksi kokeilemani, josta en ole innostunut.

4. Linssipata

5. Thai-katkarapukeitto tällä reseptillä

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:

1. New York

2. Berliini

3. Alsacen viinialue

4. Napa Valley

5. Kapkaupunki, vaikka siellä olen käynyt ennenkin

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

1. Analyyttinen

2. Rauhallinen

3. Tunteikas

4. Sosiaalinen

5. Nautinnonhaluinen

Viisi asiaa, joista unelmoit:

1. Pysyvä koti vanhassa maalaistalossa

2. Lohikäärmelapselle pikkusisarus tai -sisaruksia

3. Oma pieni alpakkalauma

4. Shiatsuhoitajan koulutus ja sitä kautta uusi ammatti

5. Pitkät, keskeytymättömät yöunet

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:

Oikeastaan haluan jakaa vain yhden eli sen, jonka itsekin yritän parhaani mukaan pitää mielessäni: yleensä ihmiset eivät kadu tehtyjä asioita vaan niitä juttuja, jotka syystä tai toisesta jättivät tekemättä. Kannattaa tehdä, vaikka sitten tulisikin turpaan!

************************

Minä annan maininnan eteenpäin seuraaville bloggareille: Helmikäs, Poikkeama, Leijonalapsen äiti, Jadekivi ja Mauis. Näillä blogeilla on kaikella todennäköisyydellä enemmän lukijoita kuin 200, mutten lähtenyt asiaa tarkistamaan, sillä näitä minä luen (tosin nykyisin todella harvoin kommentoiden) ja näitä haluan muistaa.

Sairaalan vastine ja muita yllätyksiä

Lähetin elokuussa TAYSiin synnytyksen aikaista kohtelua koskevan palautteeni ja pyysin, että sairaala ystävällisesti vastaisi minulle. Sairaalasta kiitettiin palautteesta ja luvattiin palata asiaan mitä pikimmin. Lokakuuhun mennessä mitään ei ollut kuulunut. Lähetin sairaalaan uuden palautteen, jossa kerroin aiemmin antamastani palautteesta sekä toiveestani saada sairaalalta vastine; lisäksi kysyin, ovatko potilasasiamiesmuistutuksen tai -valituksen tekeminen ainoita keinoja päästä tällaisessa tilanteessa jonkinlaiseen dialogiin sairaalan kanssa. Toista palautettani seuraavana päivänä sain naistentautien ja synnytysten vastuualueen ylihoitajalta sähköpostin, jossa pahoiteltiin viivettä palautteeni käsittelyssä ja luvattiin, että asia hoidetaan pian. Joulukuuhun mennessä ei vastausta kuitenkaan kuulunut, joten lähetin ko. ylihoitajalle sähköpostia ja kyselin asiasta vielä uudelleen. Tällä kertaa ylihoitaja vastasi minulle vasta lähes kuukauden viiveellä. Hän kertoi olevansa eläköitymässä ja totesi siirtävänsä asian hoitamisen uuden ylihoitajan vastuulle. Tässä vaiheessa luottamukseni siihen, että koskaan saisin sairaalalta minkäänlaista vastinetta, oli jo lähes olematon. Ilokseni ja yllätyksekseni uusi ylihoitaja kuitenkin paneutui palautteeseeni heti asian siirryttyä hänen vastuulleen, ja viime viikolla sain vihdoin - puolen vuoden odottamisen jälkeen - postia TAYSista.

Mielenkiintoista kyllä, palautteeni oli sairaalassa päädytty käsittelemään muistutuksena. Muistutuksiin on aina vastattava kirjallisesti, joten myös minun saamani kirjallinen vastine oli melkoisen perinpohjainen. Vastineita oli itse asiassa kolme: vastuualuejohtaja, ylihoitaja ja synnytyssalikätilö olivat kukin kirjoittaneet omansa.

Sisällöltään vastineet olivat juuri sitä, mitä odotinkin. Vastuualuejohtaja ja ylihoitaja pahoittelivat kohteliaasti minun negatiivista synnytyskokemustani sekä sitä, että muistutukseni käsittely kesti kohtuuttoman kauan. Yleensä palautteisiin vastataan kuulemma noin kolmessa viikossa. Ylihoitaja pahoitteli vastineessaan myös sitä kohdallani tapahtunutta ilmeistä virhettä, ettei kukaan sairaalan henkilökunnasta käynyt kanssani läpi kokemaani toimenpidesynnytystä ennen kotiuttamistani. Sairaalan politiikkana on, että toimenpidesynnytysten jälkeen ei synnyttäjiä keskusteluitta kotiuteta.

Kätilön vastine poikkesi sävyltään kahdesta muusta vastineesta. Ei kätilönkään vastine erityisen töykeä ollut, mutta siinä missä vastuualuejohtaja ja ylihoitaja pyrkivät mahdollisimman kohteliaisiin sanankäänteisiin, kätilön tekstin sävy oli kuivakan raportoiva. Hän pahoitteli kokemustani mutta totesi heti seuraavassa virkkeessä, ettei tunnista muistutuksestani itseään eikä tapaansa työskennellä.  Hän kertoi yrittäneensä olla minulle synnytyksen aikana tukena ja kirjoitti, että kerroin muistutuksessani hänen sanoneen synnytyssalissa minulle ja puolisolleni sellaisia asioita, joita hän ei koskaan synnyttäjälle sano. Lisäksi kätilö kirjoitti vastineessaan, että minut oli hänen ja synnytyssalissa läsnä olleen opiskelijan toimesta pidetty jatkuvasti tilanteen tasalla synnytykseni edistymisestä, ja lisäksi minulle oli hänen mukaansa annettu asianmukaista tietoa kivunlievityksestä. Kätilö myös ihmetteli vastinetekstissään sitä, etten ollut synnytyssalissa missään vaiheessa ilmaissut pettymystäni hänen toimintaansa kohtaan.

Kätilön vastineen luettuani ensimmäinen reaktioni oli raivo. Lohikäärmelapsi nukkui talomme ulkoeteisessä vaunupäiväuniaan ja minä menin kätilön vastinetekstipaperit kourassani mahdollisimman kauas ulkorapusta, vaatehuoneeseen, suljin oven perässäni ja huusin hetken suoraa huutoa niin kovaa kuin pystyin. Vauva ei herännyt ja minun oloni helpotti ihmeesti. Primitiivihuutosessioni jälkeen istahdin olohuoneen sohvalle ja luin kätilön tekstin uudelleen, eikä minua enää raivostuttanut. Raivon tilalle tuli vahva tunne siitä, että kätilö on tekstissään omalle kokemukselleen rehellinen. Hän ei todennäköisesti muista minua lainkaan, vaan on kirjoittanut vastineensa synnytystietojärjestelmän merkintöjen avulla, ja hän on kaikella todennäköisyydellä hoitanut minun synnytykseni sillä tavoin kuin pitkällä kokemuksellaan synnytyksiä tapaa hoitaa - itse hyväksi kokemallaan rutiinilla, lääketieteellisesti katsoen tehokkaasti ja asianmukaisesti mutta minun näkökulmastani synnyttäjien erilaisuutta näkemättä, kaikkia samalla tavalla kohdellen. Hänen niin sanottu hyvä rutiininsa ei millään tasolla vastannut minun tarpeisiini ja koen edelleen, että tulin synnytyssalissa todella pahasti loukatuksi ja nöyryytetyksi. Vaikka ajattelen, ettei kätilön käytös minua kohtaan synnytyssalissa ollut henkilökohtaista, sen seuraukset ovat kuitenkin henkilökohtaiset, ja olen sitä mieltä, että sosiaalisella puolella tällä kätilöllä on ammattitaidossaan selvää vajetta.

On kiinnostavaa, että olen saanut omalle tulkinnalleni kätilön puutteellisista sosiaalisista taidoista tukea kahdelta varsin yllättävältä taholta. Ylihoitaja tarjosi minulle omassa vastineessaan mahdollisuutta käydä vielä tapaamassa joko meitä salissa "avustanutta" kätilöä tai  imukuppioperaation tehnyttä synnytyslääkäriä. Kätilön tapaamisesta kieltäydyin ehdottomasti, sillä hän petti luottamukseni niin perusteellisesti synnytyssalissa, etten enää halua kohdata häntä. Lääkäristä minulle kuitenkin jäi synnytyssalista positiivinen mielikuva, sillä lyhyen tapaamisemme aikana hän kohteli minua ystävällisesti ja puhui minulle kannustaen; ilmoitin ylihoitajalle, että tapaisin lääkärin mielelläni, ja yllätyksekseni tapaaminen järjestyi jo kahden päivän sisällä sairaalan vastineen saapumisesta. Kohtaaminen lääkärin kanssa oli uskomattoman keventävä. Lääkäri kuunteli tarinani, osoitti kunnioittavansa kokemustani eikä pyrkinyt vähättelemään sitä, ja mikä parasta, hän lausui maagiset sanat "En voi sanella tätä, mutta voin kyllä sanoa tämän sinulle tässä: kätilö NN on kova persoona". Melkein kapsahdin lääkärin kaulaan! Minusta tuntui siltä, että noissa sanoissa oli sairaalan epämuodollinen tunnustus minun kokemukselleni. Lääkäri myös kannusti minua ja puolisoani kovasti toisen lapsen yrittämiseen traumaattisesta synnytyskokemuksesta huolimatta - minä siis kerroin hänelle, että toivomme toista lasta, mutta pelkään synnytystä kuin tautia - ja hän lupasi, että jos vielä joskus tulemme TAYSiin synnyttämään ja hän sattuu olemaan työvuorossa, hän pitää henkilökohtaisesti huolen siitä, että kätilö NN ei meitä hoida. Lääkäri oli myös niin ystävällinen että kirjasi potilastietoihini, että jos tulen vielä uudelleen TAYSiin synnyttämään, voin tuoda synnytyssaliin puolisoni lisäksi myös itse valitsemani doulan. Vihdoinkin joku uskalsi sanoa ja tehdä jotakin konkreettista, ottaa jollain tavalla tapahtuneesta vastuuta! Kun kävelin tapaamisesta kohti sairaalan parkkipaikalla odottelevaa autoani, minusta tuntui siltä kuin tonnin painolasti olisi jäänyt siihen äitiyspoliklinikan huoneeseen, jossa lääkärin kanssa keskustelin.

Lääkäritapaamisen lisäksi kuluneen viikon aikana on tapahtunut toinenkin yllättävä ja synnytystraumaani olennaisesti keventävä asia. Eräs ystäväni synnytti toisen lapsensa TAYSissa joulun alla, ja heti synnytyksen jälkeen hän kertoi minulle haluavansa jutella kanssani synnytyssalikätilöistä. Myös ystäväni oli kohdannut synnytyssalissa piittaamattoman ja kylmän kätilön, joka oli synnyttäjän tarpeiden selvittämisen sijaan keskittynyt naputtelemaan tietokonetta. Ystäväni koki, että kätilö oli kommunikaatiossaan niin tyly, ettei ystävälleni jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tukeutua synnytyksessä puolisoonsa ja omaan aiempaan kokemukseensa synnyttämisestä. Kätilöltä ei tsemppausta herunut, vaan hän keskittyi synnyttäjän henkisen tukemisen sijaan yksinomaan teknislääketieteellisiin asioihin. Ystäväni koki, että hän teki puolisonsa kanssa synnytyksessä kaiken työn ja kätilö lähinnä vain naputteli tietokonettaan. Ohjeita tai apua kätilö ei antanut edes ponnistusvaiheessa, vaikka lapsivesi muuttui vihreäksi. Hän vain toisteli, että "Nyt on kiire ponnistaa vauva ulos, koska vauvalla on jokin hätänä". Kun lapsi oli syntynyt, kätilö jätti ystäväni makaamaan verisenä paikoilleen eikä millään tavalla ohjeistanut, mitä ystäväni tuossa tilanteessa kannattaisi tehdä. Kun ystäväni nopeasti sujuneen synnytyksen jälkeen sanoi ilahtuneesti, että "Sehän meni tosi hyvin!", kätilö kysyi kuivasti, että "Menikö se sun mielestä hyvin?". Seuraavana päivänä kätilö ei tullut synnyttäneiden vuodeosastolle katsomaan ystävääni ja tämän vastasyntynyttä vauvaa, mutta ei ystäväni olisi halunnut häntä tavatakaan. Ilman inhimillistä otetta työtään tehnyt kätilö oli vain yksi synnytyssalin koneista.

Arvaatteko jo, miten tämä tarina liittyy minun synnytystraumaani? Yhteys on epätodennäköinen mutta tavallaan aika onnekas: ystäväni kävi muutama päivä sitten läpi synnytyskertomustaan, näki paperissa kätilön nimen ja tajusi, että meillä on ollut synnytyssalissa sama kätilö. Sama ihminen, yhtä vähän apua, yhtä vähän tukea, yhtä vähän huomioituja synnyttäjän tarpeita, yhtä suuri annos tylyyttä. Synnytyssalissa saamani kohtelu ei siis tosiaan ollut henkilökohtaista, mutta huonoa hoitoa se oli, ja samaa mieltä on ystäväni omasta synnytyssalikokemuksestaan. Ystäväni ei onneksi saanut lapsensa syntymästä traumaa, sillä uudelleensynnyttäjänä hän tiesi jo, mitä odottaa, ja osasi pitää puolensa kätilöä vastaan. Ystävän vastarinta ilahduttaa minua kovasti - aivan kuin itsekin olisin saanut hieman tasoitusta tuhoavasta kokemuksestani. Olen iloinen myös siitä, että sattuman kautta olen löytänyt vertaistukea omasta ystäväpiiristäni. Jos meidän molempien on ollut pakko kohdata synnytyssalissa kylmä ja piittaamaton kätilö, on onni onnettomuudessa, että olemme kohdanneet juuri saman kätilön. Nyt on joku, jonka kanssa purkaa tuntoja ilman, että tarvitsee miettiä, mahtaako toinen oikeasti ymmärtää.

Trauma on minussa eikä katoa mihinkään, mutta hiljalleen olen saamassa sen haltuun. Sen merkitys on pienentynyt ja minun oloni on kevyempi. Ajattelen myös, että tämä kokemus tekee minusta lopulta viisaamman, vahvemman. Minun on pakko oppia pitämään puoliani paremmin, sillä jos haluan jatkossakin voida hyvin, minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa.

Syntilista

Tämä aihe sopisi ehkä paremmin pääsiäiseen kuin optimistiseen alkuvuoteen, mutta menköön. Kristaliina kirjoitti jokin aika sitten äidin syyllisyydestä niin hauskasti, etten voi vastustaa kiusausta kasata omaa synti- eli syyllisyyslistaani. Olkaa hyvät:

 

 

1. Hyvää tarkoittavat neuvonantajat ja kommentaattorit

 

"Ei noin pieni lapsi voi vielä vierastaa! Lohikäärmelapsi vain pelkää muita ihmisiä, koska olet sen kanssa liikaa kotona!"

"Lopetat nyt heti päärynän ja ruusunmarjan syöttämisen sille lapselle! Niistä se ummetus johtuu!" 

"Kyllä teidän jo pitäisi unohtaa perhepeti ja siirtää lapsi omaan sänkyyn nukkumaan! Muuten ette saa lasta ikinä pois sängystänne!"

"Kylläpä teidän tyttö sitten onkin kiltti, kun se itkee niin vähän!"

 

Argh, argh ja vielä kerran argh! Lapsen syntymän jälkeen sukulaisilta, tuttavilta ja kylänmiehiltä on sadellut hyvää tarkoittavia kommentteja, jotka uhkaavat saada otsasuoneni poksahtamaan. Tämä on syyllisyyden lähteistä minulle arjessa ehkä se ongelmallisin, sillä hankaluus on sosiaalinen. Tiedän ihmisten yleensä todella jakavan näitä neuvoja ja huomioita ihan hyvästä sydämestään, mutta ne käyvät hermooni silti. Hyvää tarkoittavat neuvonantajat ja kommentaattorit eivät elä meillä kotona juuri tämän lapsen kanssa eivätkä käytännössä tiedä, mikä on kulloinenkin tilanne, mitä on kokeiltu ja mitä ei ja ennen kaikkea miksi, mutta he jakavat kaikkitietäviä näkemyksiään siitä huolimatta. Olosuhteet huomiotta jättävä besserwisserius potuttaa, sillä se on epäkunnioittavaa ja ajattelematonta, vaikka olisikin tahatonta. Toinen kestoärtymykseni lähde ovat tilanteet, joissa minua tai puolisoani ei kuunnella lapseen liittyvissä asioissa, vaikka me, jos ketkä, olemme oman lapsemme asiantuntijoita. Puolen vuoden ikäiselle lapselle ei meidän mielestämme saa antaa jäätelöä (Sukulaismies antoi ja riemuitsi sitten jälkeen päin siitä, miten paljon lapsi suuttui, kun ei saanutkaan enää lisää) ja vierasta syliä pelkäävää lasta ei meidän mielestämme pidä viedä kauemmas turvallisista vanhemmista vaan päinvastoin tuoda lähemmäs (Vierastavia lapsia voi kuulemma karaista ja hyvää se vain tekee!). Erityisen rasittavaksi nämä tilanteet muuttuvat silloin, kun oman lapsen kohtelusta ja hoidosta joutuu vääntämään perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa. Miksi lapsiperheet ovat tässä suhteessa täysin vapaata riistaa? En tahtoisi pahoittaa neuvontantajien enkä kommentaattoreiden mieltä, mutta toisinaan minun on pakko sanoa kylmästi ja suoraan, sillä muuten viesti ei mene perille - ja siitäpä se syyllinen olo tietysti tuleekin.

 

 

2. Oma aika

 

Ennen lapsen syntymää en tajunnut ollenkaan vanhempien iänikuista jorinaa omasta ajasta, sen puutteesta ja sen kaipuusta. Nyt, kahdeksan kuukauden vakaalla kokemuksella, ymmärrän jo hieman paremmin, sillä onhan se niin sanottu oma aika tosiaan rajoittunut Lohikäärmelapsen saapumisen myötä melkoisesti. Suurin ongelma ei kuitenkaan ole ollut minulle se, etteikö aikaa omille jutuille olisi, vaan se, että sitten kun omaa aikaa ja tilaa on, en oikeastaan haluakaan sitä. Kun olen vienyt lapsen mummolaan hoitoon ja lähtenyt uimahalliin pariksi tunniksi ylhäisessä yksinäisyydessäni, takaraivossani nakuttaa: "Voi, mun ihana pieni lapsi! Minulla on niin ikävä pikkuapinani luo!". Ja jos minulla on näin kova ikävä, kuinka kova ikävä onkaan poloisella pikkuapinalla emoaan? Sitä sietää miettiä.

 

3. Vauvauinti ja vauvamuskari

 

Myönnän: käyn tyttäreni kanssa vauvaharrastuksissa ensisijaisesti itseni vuoksi. En ole siinä määrin kotona viihtyvää tyyppiä, että jaksaisin tapahtumaköyhää ja sosiaalisesti hiljaista arkea kovinkaan pitkään, joten olen lähtenyt Lohikäärmelapsi kainalossa mukaan pikkupaikkakuntamme vähiin vauvaharrastuksiin. Vauvauinti ja vauvamuskari rytmittävät mukavasti viikkoa, niiden kautta olen tutustunut muihin samalla seudulla asuviin äitiyslomalaisiin ja vauvakin on alkuihmetyksen jälkeen alkanut viihtyä molemmissa harrastuksissa todella hyvin. Minua kuitenkin kalvaa suunnilleen joka toinen viikko syyllisyys siitä, että harrastukset sotkevat Lohikäärmelapsen unirytmin. Eikös joka paikassa toitoteta, että lapset rakastavat rutiinia ja rutiini luo lapselle turvaa? Harrastukset osuvat sellaisiin aikoihin päivästä, että päiväunien aika siirtyy jokaisena harrastuspäivänä, mikä yleensä tarkoittaa myös päiväunien määrän vähenemistä. Ja ai, ai, miten syyllisyys kalvaa äitiä! En ole kyllä rehellisesti sanottuna vielä havainnut lapsessani näiden rytmimuutosten aiheuttamia haittavaikutuksia, mutta silti! Syyllisyyttä voi potea ilman varteenotettavia perusteitakin!

 

4. Rumat esineet

Tämä kohta on melkoisen läheistä sukua syyllisyyslistani ensimmäiselle kohdalle. Pelkäsin jo ennen lapsen syntymää, että tämä toisi synnytyssairaalasta kotiutuessaan mukanaan hallitsemattoman muoviromuvuoren. No, kaikeksi onneksi tunnistan kotimme vielä muoviromun alta, mutta onhan sitä kuitenkin kieltämättä jo ehtinyt kertyä, vaikka olemme yrittäneet pitää rajaa. Suosikki-inhokkini - monivärisen ja paristojen avulla meluavan - muoviromun lisäksi lapselle on annettu lahjoina myös lukuisia muita esineitä, jotka käyvät sotaa esteettisen silmäni kanssa. Onko rumaa romua pakko sietää omassa kodissaan, jos romu on saatu lahjaksi hyvää tarkoittavilta sukulaisilta ja kylänmiehiltä? Yritän kovasti olla sitä mieltä, että kaikkia lahjoja ei ole pakko ottaa kodissa käyttöön tai laittaa näkyville, vaan ne voi kierrättää samantien seuraavaan kohteeseen. Pieni syyllisyyspeikko takaraivossani nimittelee minua kuitenkin kiittämättömäksi moukaksi. Jos vaikka joku naapuri loukkaantuu, kun meille kahville piipahtaessaan huomaa, ettei meidän pienen ihmeemme lelukopasta löydykään juuri hänen antamaansa violettia akryyliapinaa!

5. Viinilasillinen illalla

Olen aina pitänyt punaviinistä. Raskauden koko keston aikana nautin sitä yhteensä ehkä kaksi ruokalusikallista, mutta imetyksen aikana olen juonut monesti yhden lasillisen illalla lapsen mentyä nukkumaan. Neuvolan antama ohje imettäjän alkoholinkäyttöön oli, että lasillisen viiniä voi hyvin ottaa, jos on juuri imettänyt, sillä alkoholi ehtii haihtua ennen seuraavaa imetyskertaa. Järkeni sanoo, että neuvola on oikeassa, ja neuvolan ohjeen mukaisesti olen toiminutkin - mutten tyystin ilman syyllisyyttä. Imetyskeskusteluista ja -ohjeistuksista löytyy yleensä samaa fanaattisuutta kuin raskausliitännäisestä debatistakin, ja moni on sitä mieltä, että kaikki alkoholi on imettäjältä ehdottomasti kiellettyä. Itse olen järjellä toista mieltä mutta tunnetasolla kuitenkin se helposti syyllistyvä kiltti tyttö, joka ei ole ihan varma, minkä auktoriteetin totuutta kuuntelisi. Ärsyttää, sillä tiedän järkeni olevan oikeassa.

 

6. Televisio - tai siis tietokone

Meillä ei ole vuosiin ollut televisiota, mutta olen melkoisen ahkera Yle Areenan käyttäjä. Kun Lohikäärmelapsi syntyi, makasin tuntitolkulla imettämässä - en pystynyt istumaan muutamaan viikkoon, joten imetin makuuasennossa - ja tuijotin samalla Areenasta englantilaista takuuviihdettä. Alkuun tietokoneruudun tuijottelu ei vaikuttanut imetykseen millään tavalla, mutta jossain vaiheessa huomasin, että Lohikäärmelapsi oli alkanut kiinnostua rinnan lisäksi myös Neiti Marplesta. Vauva kieppui rinnalla asentoon, jossa näki tietokoneruudun, ja minua alkoi epäilyttää. Ei kai televisio voi tehdä hyvää kehittyville aivoille? Lopetin Yle Areena -imetykset, mutta toisinaan katselen yhä jotakin ruudulta lapsen leikkiessä vieressä. Viime viikolla päädyimme katselemaan yhdessä  Lihavaakin lihavampi -sosiaalipornorealityä ja Lohikäärmelapsi tuntui viihtyvän. Minua epäilyttää edelleen, sillä olen aina vain sitä mieltä, ettei television tuijottelu oikeasti voi tehdä hyvää pienelle ihmiselle, jos ei se suurissa määrissä tee hyvää aikuisellekaan. Yritän kuitenkin olla olematta asian suhteen ehdoton tai hysteerinen. Syyllisyys kalvaa minua toisinaan silti - varsinkin silloin, kun tuijotan ruudulta jotakin totaalisen turhaa pseudodokkaria, jolla on kuitenkin minulle yllättävän korkea viihde- ja rentoutusarvo.

7. Rokotukset 

Tämä on syyllisyyslistani ainoa kohta, johon en pysty suhtautumaan huumorilla. Olemme Lohikäärmelapsen syntymästä asti puolisoni kanssa pähkäilleet, mitä ihmettä tekisimme rokotusten suhteen. Rokotuksiin liittyy ihan oikeita riskejä, mutta rokottamatta jättäminen tuntuu vapaamatkustamiselta ja on tietyiltä osin mielestäni myös silkkaa typeryyttä. Päädyimme lopulta siihen, että Lohikäärmelapsi saa neuvolan tarjoamia rokotuksia, muttei aivan kaikkia, ja neuvottelimme lapsemme rokotusaikataulun myös hieman tavanomaista kevyemmäksi. Onneksemme neuvolassa oltiin valmiita joustamaan yleisistä toimintatavoista ilman, että meitä yritettiin painostaa tekemään toisin; muunlaisiakin tarinoita olen nimittäin kuullut. Päätökset rokotusten suhteen on nyt suurin piirtein tehty, mutta täysin tyytyväinen tai syyllisyydestä vapaa en ole asian suhteen vieläkään. Omien päätösten takana olisi helppo seistä, jos tietäisin varmuudella, että päätökset ovat hyvin informoituja, mutta rokotuksista on myös todella vaikea saada puolueetonta ja asiallista tietoa. Terveysviranomaisten jakama informaatio on, no, virallista informaatiota, ja rokotuskriittisten lähteiden jakama informaatio vaikuttaa usein vähintäänkin hitusen hurmoshenkiseltä ja todellisuuspakoiselta. Näissä olosuhteissa rokotuspäätösten tekeminen on väistämättä osin tunnepohjaista. You're damned if you do, you're damned if you don't.

 

 

Olisiko jollakulla lukijalla jotakin tunnustettavaa?